”Kerrohan, kuinka sä psyykkisesti kestät tän kaiken?” Kysyy lääkäri ja vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta. Mun katseeni painuu alas, kyyneleet tulee silmiin ja tekisi mieli huutaa että: ”En v*ttu kestä, lopettakaa tää hulluus mun ympärillä, pysäyttäkää aika ja antakaa mun vaikka nukkua, kunhan eka turvaatte mun talouden!” Mutta minä vastaan ääneen: ”Välillä on parempia päiviä ja välillä on huonompia päiviä.” Kerron lääkärille, etten nuku, syön kyllä hyvin, oikeastaan turhankin hyvin. Kerron kaikesta fyysisestä oirekirjosta, mitä muutamien viikkojen aikana on ilmennyt. Lääkäri nyökyttelee.
Minä tuijotan hiljaa eteenpäin, en tahdo puhua, enkä tahdo keskustella seuraavasta aiheesta. Tiedän tuomion, tarviiko se sanoa ääneen? Tarvitseeko sen sanoa se, minkä tiedän? Lääkäri huokaisee ja alkaa puhumaan: ”Nuo sinun silmät, nehän on pahemmat kuin ennen leikkausta!” ”Mä tiedän”, vastaan ja en katso lääkäriin. ”Sulle pitää tehdä kiireellinen silmäleikkaus ja läpäläpäläpä…” Mä en enää jaksa kuunnella lääkäriä, tämän sairauden osalta se ei enää pysty kertomaan mulle mitään, mitä en jo tiedä. Mun ei tarvitse kuunnella enää, mä olen ne samat asiat kuullut ja lukenut monesti aikaisemmin.
Mä olen puutunut tähän sairauteen, mä olen puutunut hoitoihin, eikä mikään koko hommaan liittyvä oikeastaan enää tunnu miltään. Mua ei pelota, ei itketä, eikä harmita, mua vaan vituttaa. Verikokeita parit kuukaudessa, sitten on magneettikuvia ja tietokonetomografioita, sitten syödään kortisonia, tiputellaan tippoja silmiin, syödään ravintolisiä, lihotaan ja laihdutaan. Palellaan, hikoillaan, syödään ja ei syödä. Sitten välillä leikataan ja taas jeesustellaan…
Mun suurin kysymys on se, että koska mä saisin elämäni takaisin niin, ettei mun tarvitsisi enää rytmittää elämääni lääkärikäyntien mukaan? Ja koska mulla olisi ylipäätään mahdollisuus normaaliin elämään?
Nytkin mä elän ihan normaalisti, periaatteessa. Raamit ainakin on kondiksessa, käyn töissä, maksan vuokraa ja laskuja, näen kavereita ja elän käytännössä niin kuin suuri osa ikäisistäni elää.
Poikkeuksena se, että tosissaan voisin postin kääntää melkein lääkäriin, niissä kun on viimeisen vuoden aikana tullut vietettyä aikaa.
Tänään ilmoitin itseni vielä puoli vuotta poissaolevaksi opiskelijaksi ammattikorkeaan. Jos silmät leikataan kiireisenä, niin ei musta ole heti istumaan luennoilla ja sisäistämään tietoa, vaikkakin se on itsestäänselvää tietoa suurimmaksi osaksi. Tammikuussa olisi tarkoitus jatkaa opintoja, vaikka sitten pää kainalossa taikka vastaavasti edetä hitaammin. 210 opintopisteestä, mulla on jäljellä enää 130, eli vähän reilu puolet. Eli sikäli sain puolessa vuodessa opinnot kyllä ihan mukavasti alulle, nyt ne vielä täytyisi puuhata loppuun jossakin vaiheessa. 🙂
On tässä elämässä kuitenkin edelleen paljon hyviäkin asioita ja asioita joista nautin kuitenkin. Lääkäreissä ravaaminen ja koko tämän hoitoketjun ajattelu ja oma henkilökohtainen taistelu ajaa hetkittäin minutkin angstin valtaan ja elämä tuntuu hetkittäin sietämättömältä.
Mutta miehen kanssa varattiin heinäkuun puoleen väliin hotellireissu Tallinnaan ja ihan kahdestaan lähdetään. Ja se aika yhdessä on se, mitä mä kaipaan suunnattomasti, kun arki alkaa pikkuhiljaa muuttumaan arjeksi. Vaikka Tallinna on nähty useampaan kertaan, kuin jaksan laskea, niin laatuaika jossain laivamatkan päässä tekee hyvää ja odotan tulevaa reissua kyllä paljon. 🙂
Töissä olen saanut sairasteluistani huolimatta lyötyä omaan yksikkööni itseni läpi, sekin on ollut hetkittäin tuskien taival, mutta sitkeästi jaksoin yrittää ja nykyään mua kohdellaan nuoresta iästä huolimatta ammattilaisena ja osana ammatillista verkostoa. Työtä on vielä paljon, mutta olen kuitenkin saanut sairasteluista huolimatta töissäkin paljon aikaan. 🙂
Huomenna silmälääkärin tuomio…
-M-