Paukahti niska ja hartiat eilen illalla ihan kunnolla lukkoon… Kauankohan taas popsin kipulääkkeitä? Viikon? Kaksi? Kuukauden? Kolme kuukautta? Mene ja tiedä. Eilen illalla oli itkukin lähellä, mut hammasta purren tää menee. Aina on mennyt… Ei tää nyt hauskaa ole, mutta töissä täytyy kuitenkin käydä, koska se on todistettu fakta, ettei nää hermosäryt myöskään kotona loisiessa parane. Joten aivan sama, mitä tekee, kun en mä duunissa joudu mitään tietokonetta pahempaa vempelettä käyttämään. 🙂
Liikkuessa kipu on inhimillisempi, kun paikallaan ollessa, joten mistään kovin vakavasta ei voi olla kyse..
Tosin vaikka viime viikolla lupasin nukkuvani tällä viikolla enempi, niin tämä maanantai kuitenkin osoitti, ettei ihan näinkään ole. Pääsin yöllä reilusti yöi puolen yön vasta nukkumaan ja kuudelta aamulla soitti kello. Mutta koska en ottanut kipulääkettä yötä vasten, niin arvaatte varmaan kuinka levollista ja rauhaisaa mun yöuni on ollut…. No, jospa tää viikko lähtisi tästä kuitenkin käyntiin. 🙂
Eilinen oli taas sarjassamme koheltamisen päivä. Ensin mä istun ihan reteesti tuolista ohi ja tipahdan ihan kunnolla lattialle selkä edellä. Sen jälkeen me kopiteltiin kaverin kanssa tennispallolla, mä en saanu koppia ja eiköhän se pallo lentänyt mun yläpuolella olevan hyllyn päälle rikkoen yhden maljakon. Onneksi kyseessä ei ollut mikään Ming-dynastian aikainen vaasi. 🙂 Eipä siinä: – Sirpaleita keräämään ja imuroimaan. Tästä episodista selvisin kuitenkin ilman naarmuja. 🙂
Koska kyseessä olen minä, niin tottakai mun piti vielä loppuillasta mennä lattialle makaamaan ja koska mun liikkeet nyt ei mitenkään rauhalliset ja harkitut ole, niin yläselkä osui ihan kunnolla lattialla lojuneeseen koiran luuhun, se luu painautu ihan kunnolla nikamien väliin. Joten on kovin mahdollista, että ihan itse olen eilen aiheuttanut omin pikku tekosin tämän niska-hartia-jumin.
Sama kaveri (jonka kanssa eilen kopittelin), on aikalailla samanlainen koheltaja, kun minäkin. Mutta kuten eilen tällä hetkellä sirpaleisen vaasin omistajan kanssa keskusteltiin, niin todella vähän on sen kaverin kanssa onnistuttu suhteessa koheltamisen määrään rikkomaan tavaroita. Juhannuksena yks muovituoli ja eilen yks maljakko. 😛 Keskiarvollisesti se tekee 5-8 rikkinäistä tavaraa vuodessa. Ja eiköhän periaatteessa lapsiperheessä hajoa vuodessa 5-8 lautasta/lasia/vaasia/ikkunaa/lelua/muuta tilpehööriä. Eli joissain normeissa kuitenkin mennään.
Mä olen myös todennut, että mitä enempi tekee asioita, niin sitä enempi sattuu myös vahinkoja, eikä niille oikein voi mitään. Vaihtoehtoina on tietysti sohvaan makaamaan jääminen, josta ei nouse edes tekemään ruokaa. Kannattaa siinä vaiheessa pohtia myös, että uskaltaako nousta edes vessaan tai mennä kauppaan. 😉
Kaikki aktiiviset ja toiminnalliset ihmiset, joita mä tunnen koheltaa keskimäärin enempi, kun taas ne vähemmän aktiiviset. Mut siis vahingot menee ihan suhteessa tekemisen määrään. 😛 Enkä mä ajatellut lopettaa tekemistä sen takia, että multa lipee käsistä jotain tai huotasen höseltäessäni jotain kumoon, niin käy joskus kaikille. Mulle kai keskivertoa useammin. 😛
Joten ystävät rakkaat, jos kutsutte mut kylään, niin laittakaa ne kaikki arvomaljakot ja muu vastaava piiloon. 😛
-M-