Saikku alkaa (luojan kiitos) lähenemään loppuaan ja torstaina koittaa paluu takaisin töihin. Vajaa viivi viikkoa kuitenkin on omalla kohdallani kulunut hujauksessa. Tosin tässä ei hirveästi ole kerennyt makaamaan, kun on pitänyt saada kämppä kondikseen ja ylläpitää siisteyttä ja ravata milloin missäkin tekemässä milloin mitäkin.
Eilen taas intouduin olemaan ahkera. Kävin kaupassa ostamassa väkiviinaetikkaa, kloriittia ja hajunpoistoainetta. Kissa päätti kusasta mun Ivana Helsinki – kassin päälle ja siivouskomerolle mennessäni huomasin em. kamojen puuttuvan. Väkiviinaetikasta oli jäljellä jämät ja siinä sitten liotin kassini ja muutaman muun kusessa olleen asian.
Sain imuroitua ja pestyä lattian. Vein roskat, tyhjensin ja täytin astianpesukoneen ja aloin laittamaan ruoaksi nakkikastiketta ja perunamuusia. Ja ihan alusta asti puuhasin kastikkeen ruskistamalla voissa jauhot ja muusiperunat sipuleineen kattilaan; – Ei oikomista. Nakkeja en sentään itse tehnyt. 😀 Ruoasta tuli hyvää ja maistuvaa.
****
Saikku on tullessaan tuonut mulle elintasomahan, eli kesän 2013 tavoite on saada elintasomahaa pienemmäksi, katsotaan kuinka jäätelöhullu onnistuu tavoitteessaan. 🙂 Saattaa olla, ettei elintasomaha katoa minnekään, mutta luulen, että pelkästään töihin pääseminen ja selkeä elämänrytmi auttaa tätä matamia vähän kutistumaan. Niin radikaalisti en kuitenkaan ole lihonut, ettenkö vaatteisiini mahtuisi, joten vielä ei ole kovinkaan suurta hätää. 🙂
Tässä saikun aikana on kuitenkin tullut syötyä pääsääntöisesti ihan terveellisesti, mutta on sitä päiviä, jolloin on syönyt vähän vähemän terveellisesti, esimerkiksi perjantainen Rax-keikka kertoo vähemän terveellisestä ruokavaliosta. 😉
Saikun aikana olen myös alkanut turhautumaan herkemmin ja kiukkuunnun mitä ihmeellisimmistä asioista taas. Mutta kun elämässä ei ole rytmiä ja tuntuu, ettei itsellä ole edes mitään järkevää ja älyllistä tekemistä, niin pää alkaa leviämään ja epäolennaiset ja turhat asiat kiukuttaa. Tosin kiukuttaa nää pallosilmätkin, kun tietää, että leikkaus nro. 2 on edessä vielä ja ehkä se kolmaskin.
Jossain vaiheessa sitä vain väsyy olemaan sitkeä ja vahva ja jossain vaiheessa ei vaan enää jaksa ottaa kaikkea vastaan. Pitäisi ajatella myös tulevaisuutta. Ja mä en haluaisi ajatella koko asiaa. Mitä tulevaisuudessa? – eihän sitä kukaan tiedä kokonaan, mutta mä tiedän sen, että leikkauksia ja toimenpiteitä on edessä. Mun elämä on yhtä toipumista ja elpymistä. Valitettava ja minua harmittava totuus on se, ettei kukaan voi olla vahva mun puolesta, mun on oltava sitä ihan itse. Kukaan ei voi auttaa mua seisomaan omilla jaloillani, itse sekin on tehtävä.
Ihmisiä toki on tukena ja ihmiset kuuntelee, mutta mun on tehtävä se työ itseni eteen. Välillä toivoisin, että joku muu, vaikka se leikkaava kirurgi tekisi tän mun puolesta tai joku, joka haluaisi pitkän saikun ja toipumisajan. Tietäkää, että olisin valmis lahjoittamaan sen kelle vain. Sinä aikana voisin itse käydä töissä ja saada opintoni etenemään taas.
Mutta ihan ekaksi on toivuttava ja saatava terve elämä takaisin. Siinäpä yhdelle ihmiselle savottaa.
-M-