Eilen illalla allekirjoittaneella nousi kuume hetkessä 38 asteeseen, vapisin ja tärisin, kuin horkassa ja makasin sohvalla kahteen pitkähihaiseen paitaan ja kahteen vilttiin kääriytyneenä. Olo tosin koheni muutamassa tunnissa ihan hyväksi taas. Aamulla ei sitten ollutkaan niin mukavaa, kun vatsatauti oli saapunut vieraakseni. Onneksi vointi on kohentunut hyvin tässä päivän mittaan. Olkoonkin, etten jäätelön lisäksi ole uskaltanut oikein muuta kitaani tunkea.
Tänään oli silmäleikkauksen jälkitarkastus nro 1 ja tikkien poisto ohimoilta. Odottelin tunnin verran lääkärille pääsyä ja odotushuoneeseen saapui arviolta ikäiseni nuori nainen. Silmät mollotti ulkona kuopistaan ja tyttö oli saman oloinen, kun itsekin olin joku aika sitten. Tuli surku sitä naista. Basedow on kaikista sairauksista (omalla kohdalla ainakin) pahin. Se ottaa valtaansa kropan, aineenvaihdunnan ja tuhoaa silmät. Ihmissuhteet menee huonoksi ja elää unettomassa ja hermostuneessa maailmassa. Pienet asiat nousee uskomattomiin atmosfääreihin ja tulee kiukkuiseksi ja vihaiseksi pienimmistäkin asioista ja semmoinen valitettavan usein vaikuttaa myös ihmissuhteisiin.
No yhtäkaikki, menin poistattamaan silmätikit ja lääkäri oli kovin yllättynyt kuinka upeasti olen toipunut, vielä yllättyneemmältä se vaikutti siinä vaiheessa, kun kerroin, etten ole tarvonut kipuun mitään 600mg Buranaa vahvempaa osastolta poistumisen jälkeen. Lääkärin mukaan se on hieno homma, mutta kuulema luun koverruksen jälkeen ihmiset on kipeempiä. Mä kerroin aiemmista leikkauksista ja toipumisista, sekä viisauden hampaiden poistoista ja siitä, kuinka minkään em. operaation jälkeen ei ole ollut järkyttäviä kipuja. Jälleen alkoi taas lääkäri miettimään, että mitenhän korkea kipukynnys mulla on.
Ohimoille jää elinikäinen tunnottomuus leikkauksesta johtuen, joten tässähän voisi aloittaa vaikapa nyrkkeilyharrastuksen. 😀
Lääkäri kertoi myös, että vastaavia silmäleikkauksia on Meilahdessa tehty yksi ennen omaani, eli siitä voidaan sitten laskea, että kuin koekappale olinkaan. Mulle siis tehtiin silmien dekompressioleikkaus ohimoiden kautta, eikä nenän kautta. Toi ohimoiden kautta tehtävä leikkaus on topimiseltaan helpompi ja aiheuttaa vähemmän kaksoiskuvia ja sillä on Lontoossa ja muualla suuressa maailmassa saavutettu parempia tuloksia. Nyt mä olen sitten toinen Suomessa saavutettu parempi tulos. 🙂
Mä uskallan väittää, että iso osa toipumisessa on kiinni oikeanlaisesta itsehoidosta leikkauksen jälkeen ja omasta asenteesta.
Nostan aika usein asenteen esille, mutten mä oo koskaan pelännyt lähteä liikkeelle leikkauksien jälkeen. Mä luotan kroppaani niin paljon, että tiedän milloin mitäkin ei voi tehdä. Kyllä kipu asettaa rajat tekemiselle, ennen kuin tikit sinkoilee ja leikkaushaavat repeilee. 🙂
Mä oon elänyt jo vuosia aika-ajoin hartiassa olevan hermosäryn kanssa, olen kärsinyt helvetillisiä kuukautiskipuja, pitkäkestoisia migreenejä ja muuta kaikkea inhottavaa. Jälkeenpäin ajateltuna voisin todeta, että silmäleikkaus on loppujenlopuksi hirveän pientä verrattuna siihen 76h kestäneeseen migreeniin, mihin ei auttanut mikään.
Ilmeisesti koko kilpirauhaseen liittyvä draamankaari raahustaa kohti loppuaan ja edessä lienee muita elämään ja elämiseen liittyviä haasteita.
Kaikki kilpirauhasen riivaamat 13-vuotta, joista viimeiset kolme ovat olleet yhtä vuorisotrataa kaiken kanssa on nyt historiaa. Kilpirauhanen on poistettu ja silmät näyttävät olevan kuopissaan, enää ei karsasta, eikä ole juurikaan kaksoiskuvia ja silmät liikkuvatkin ihan normaalisti.
Ihmisiltä tuli jo heti leikkauksen jälkeen palautetta, että: ”Sulla on ihan normaalit silmät.” 🙂 Jotain iloa siitäkin tuskasta.
Mä olen henkisesti varautunut, että toinen leikkaus tullaan tekemään, sillä jos luomiturvotus ei laske, niin sille joudutaan jotain tekemään. 🙂
Mutta, toipumiseen on aikaa ja kaikkeen muuhunkin. Minä jatkan tästä luottavaisin mielin kohti tulevaisuutta. 🙂
-M-