Eilen olin Meilahdessa silmä-kporva polilla (kutsun itse naamapoliklinikaksi) ja silmiä tutkittiin ja hutkittiin. Silmälääkäri-ihminen totesi, ettei mun käkö ole välittömässä vaarassa vielä vuosiin. Siinä on syy, miksi mä en oikeasti luota lääkäreihin. Edes endokrinologit ei tiedä tarpeeksi ja mun mielestä näönmenetysdiagnoosi silmistä mitään ymmärtämättömältä ylilääkäriltä oli turha ja nyt mun silmät sitten leikataan.
Eilen selvisi, että tarvitsen ainakin kolme silmäleikkausta. Edessä on siis se, että ekassa leikkauksessa mun ohimoluista otetaan palat pois, jonka pitäisi laskea silmiä noin kaksi milliä. Seuraavassa leikkauksessa mennään nenäonteloista sisään ja murskataan alaluomen takaa luuta, sekä nenän vierestä ja viimeisenä tehdään sitten luomikirurginen operaatio. Näönmenetyksen riski on pieni, mutta siihen pitää henkisesti varautua.
Mä en tahtoisi koko silmäoperaatiota, mutta kun katson peiliin ja elän näiden silmien kanssa, niin tiedän, ettei mulla ole muita vaihtoehtoja, kun suostua. Mutta mun mielestä leikkaukset saisivat jäädä tuohon leikkaukseen nro. 1 ja sen jälkeen mun puolesta voitaisiin kokeilla muita vaihtoehtoja silmien kuntoon saamiseksi. mm. sädehoito.
Mua pelottaa edessä oleva leikkaus ja mua pelottaa sokeutuminen ja mua pelottaa aivan kaikki tuohon silmäkirurgiaan liittyen, se vain tulee liian nopeasti eteen, kaikki tulee liian nopeasti eteen. Ja en oikeasti tiedä enää mitään, kun en tuonne leikkaukseen edes halua. Puolensa ja puolensa kaikessa. Mutta mä haluan jatkossakin elää tasapainoista elämää. Sillälailla, että näen eteeni ja näen tämän maailman ihmeitä.
Mä olen kyllästynyt ainaiseen kipuun ja tuskaan. Mä olen kyllästynyt siihen, että olen äkäinen, kun on kipuja ja leikkauksien jälkeen aika usein on kipuja entistä enempi. Vaikka mulla on korkeahko kipukynnys, niin se ei kuitenkaan mitätöi sitä asiaa, ettenkö tuntisi kipua.
Vaikka mä olen ihmisten ympäröimänä ja vaikka mä tiedän, että musta välitetään paljon, niin mä tunnen silti olevani yksin. Ja syy on toi leikkaus. Tuntuu, ettei asiasta oikein kukaan halua kanssani puhua tai miettiä koko hommaa. Mutta mulle se olisi tällä hetkellä tärkeämpää, kuin mikään muu. Mun pitää silmälääkärin mukaan varautua sokeuteen, mutta sokeuteen varautuminen on hirveän vaikeaa, jos asiasta ei pysty juttelemaan, eikä ihmiset halua ajatella pahinta ratkaisua. Mä ymmärrän sen, enkä tahdo ketään syyttää asiasta.
Mä pelkään oman elämäni puolesta ja mä pelkään siksi, että tällä hetkellä mulla on menetettävää, enempi, kuin mulla on ikinä aikaisemmin elämässäni ollut.
Yksin ollessa oli vastuussa itsestään, nykyään mulla on paljon ystäviä, mies, mihen lapsi ja kissoja, sekä hyvä työ. Mä en halua menettää tätä kaikkea. En nyt…
Mitä tekisit, jos olisit minun tilanteessa? – Sitä ei vaan pysty ajattelemaan/kuvittelemaan. Niinhän?
-M-