Miehen ja mun herätyskellot alkoivat tänä aamuna ilmoittamaan olemassaolostaan ja varttia yli viisi oli pakko nousta keittämään aamukahvia. Mies lähti puoli kuusi töihin ja minä koomailin kahvini kanssa ja stressasin tulevaa päivää…
Kuudelta lähdin lampsimaan kohti juna-asemaa ja kerkesin suunniteltua aikaisempaan junaan, valitettavasti. Törmäsin tuttuun, joka lässytti koko junamatkan kotikaupungistani Helsinkiin siitä, kuinka minä saan kärsiä ja omista ongelmistaan. Ihan aina, kun ei vaan jaksaisi semmoista ihme lässytystä, etenkään kuuden aikaan aamulla. Eikö ihminen saa rauhassa edes junassa matkustaa ja miettiä elämäänsä? – Ei näköjään.
Ja jos mä jotain inhoan, niin sitä, että joku puolituttu tulee vaahtoamaan asioistaan ja vaahtoaa vielä mun asioista. No, hyvä puoli siinä oli se, ettei itse tarvinut oikeastaan muuta sanoa, kun ”Joo” ”Aijaa” ”Kummallista”… 😀
No, Helsinkiin päästyäni talsin lasipalatsille ja siitä hyppäsin nelosen sporaan, joka vei mut Meilahteen ja siellä mä sitten hetken sompailin, ennen kuin löysin oikean paikan, oikean hissin ja kaiken muunkin oikean. Olin siis seitsemän jälkeen paikalla, mutta eksymisvaraa piti valita. Tietenkään Meilahden kellarissa ei ollut kännyköissä kuuluvuuksia, niin oli pakko alkaa kirjoittaa legendaa käsin paperille:
Taas sairaalassa ja taas ne haluaa kuvata mun silmät. Tässä mä istun ja odotan, että pääsen ilmoittautumaan ja sen jälkeen kuvattavaksi.
Mä en enää jaksaisi näitä jatkuvia kokeita ja tutkimuksia Basedowin taudin kanssa. Nää on tälle vuodelle jo toiset magneettikuvat silmistä.
Kumpa nää kaikki tutkimukset ois pian historiaa, niin pääsisin elämään normaalia elämää miehenikin kanssa.
Yhdeksältä pitäisi olla jo töissä Kumpulan kampuksella kemian luokassa. Otan taksin… Maksoi, mitä maksoi, mutta pakko olla ajoissa paikalla.Mä olen tän kilpparisairauden kanssa oppinut jo vihaamaan aikataulujen kanssa venkslaamista, milloin pitää olla missäkin sairaalassa saamassa ties mitä hoitoja.
Paha sanoa, että kuluttaako tää Basedow enemän, kuin nää kaikki tutkimukset ja hoidot. Hyvähän se on että tutkitaan ja hoidetaan. Mutta kyllä mä väitän jo läpikäyneeni sellaisen farssin tän kilpparin kanssa, että kaiken toivoisi jo olevan ohi.
Leikkaus on vajaan kuukauden päästä ja sitten on jäljellä enää silmähoidot. Kumpa sitä tulisi vihdoin kuntoon. Ainoa asia, mitä haluaisin on se, että saisin elää normaalia ja tasapainoista elämää.
Magneettitutkimuksessa meni oma aikansa ja taxilla pääsin ajoissa töihin. Työpäivä oli jokseenkin kuluttava, vaikka sainkin leikkiä kemistiä. 🙂
Kemistin leikkimisen jälkeen raahauduin parhaan ystävän luo ja kotiuduin noin tunti sitten ja nyt olen äärimmäisen koomainen ja pihalla kaikesta.
Pitäisi iltapalaa itselleen vielä tehdä ja sen jälkeen painella suihkuun ja nukkumaan… Saisikin vain revittyä itsensä ylös ja toimeuduttua. 🙂
-M-