Ensimmäinen työrupeama loman jälkeen takana. Eilen illalla kuumetta oli pahimmillaan 39.4. Tänään lentää hiki ja vointi on ihan okei. 🙂
Musta on ollut mukavat kolme työpäivää. On taas elämässä hyvä rytmi ja mun työkaverit on oikeesti mukavia ihmisiä. Kohta alkaa AMK-opinnot ja sekin vähän jännittää, että mitä ne tuo tullessaan. Mun työkaverit on luvanneet auttaa mua tarvittaessa. Hetkittäin oikeesti välillä melkein liikuttuu siitä, kuinka vilpittömästi toiset ihmiset tarjoaa apuaan. Ja sen huomaaminen, ettei töissäkään tarvitse pärjätä yksin. 🙂
Sama pätee mun henkilökohtaisessa elämässä. Mun ei tartte pärjätä yksin (ellen itse halua). Pelkästään se, että mulla on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa ilot ja surut on aikamoinen lottovoitto. En mä tartte mitään sen kummempia todisteita siitä, että musta välitetään. Ihminen, joka kysyy, että mitä mulle kuuluu ja haluaa oikeasti kuulla vastauksen osottaa, että sitä kiinnostaa edes vähän.
Ja ne ihmiset, joita mä en näe välttämättä edes kerran vuodessa käy usein mun ajatuksissa. Ehkä joku mun ystävistä muistelee usein mun kanssa tehtyjä juttuja ja kertoo niistä ystävilleen naureskellen, niin kun mäkin muistelen mun ystäville. 🙂
Viime kesänä mä kävin moikkaamassa ihan englannissa saakka mun ala-asteaikaista ystävääni. Tutustuttiin, kun oltiin 10 ja tämä uusi tyttö tuli luokallemme. Niin kuin kaikkien tyttöjen välillä, meilläkin oli riitamme, mutta mä luulen, että siitä alkoi kuitenkin elinikäinen ystävyys.
Kun me päätettiin viides luokka, niin tämä ystävä muutti lähes 100km:n päähän. Sen jälkeen me oltiin aktiivisessa kirjeenvaihdossa monta vuotta ja käytiin aina mahdollisuuksien mukaan toistemme luona kylässä. Jatko-opintoihin siirryttäessä yhteydenpito lopahti miltei kokonaan.
Sitten tuli messenger ja facebook, jossa aina toisinaan kerrottiin kuulumisia. Ja nähtiin aikuisiällä muutamaan otteeseen. Joka joulu kuitenkin niistä lapsuusajoista asti me on muistettu toisiamme joulukortilla ja vaikka kaikkina vuosina ei olekaan pidetty yhteyttä, niin se joulukortti on itselleni ainakin ollut vuoden odotetuin joulutervehdys ja aina se joulutervehdys on tullut. 🙂
Viime kesänä mä lähdin Englantiin tapaamaan tätä ystävää. Jännitti kaikki, hänen miehensä tapaaminen, yksin lentäminen ja tietenkin ystävän tapaaminen. Mutta kun me nähtiin Heatrow’n lentokentällä, niin ne kaikki vuodet meidän väliltä oli pois pyyhitty. Ystävyys jatkui siitä, mihin se jäi. Ei ollut ollenkaan vaikeaa, puhumattakaan vaivautuneisuudesta. Molemmat puhua pulpatti innoissaan ja kertoi kuulumisiaan ja se tuntui ihan luontevalta. 🙂
Mä olen tässä suhteessa onnellinen ihminen, mulla on ystäviä, joille mä olen hyvä tämmöisenä, joita ei haittaa jos ei kokoajan pidä yhteyttä, mulla on myös niitä ystäviä, jotka huolestuu, jos eivät kuule musta kolmeen päivään mitään. 😛 Mutta yhtä kaikki. Miksi mä en olisi onnellinen niistä aidoista ihmisistä, jotka jokainen tavallaan osoittaa, että välittää ja joskus ajattelee myös mua hetken? Oli se yhteydenotto facebookissa, joulukortti, puhelinsoitto, tekstiviesti tai vaikapa kupillinen kahvia jossain.
Kirjoitin tän tekstin siksikin, että mä haluan ystävieni tietävän, että mä ajattelen ja muistelen yhteisiä hetkiä, vaikka ei joka päivä yhteyttä pidetäkään. 🙂
-M-