Nyt mä olen päässyt jännän äärelle ja lukemaan oikeasti mielenkiintoista kirjaa, mun aivot oikein nauttii, kun ne saa lukea tekstiä, mikä on helppo ja kuitenkin niin vaikea sisäistää. Kirja on siis Anthony De Mellon kirjoittama Havahtuminen.
Hengellisyys, spiritualiteetti, tarkoittaa heräämistä, havahtumista. Useimmat ihmiset ovat unessa, vaikka eivät tiedä sitä. He syntyvät unessa, elävät unessa, menevät naimisiin unessa, siittävät lapsensa unessa, kuolevat unessa heräämättä koskaan. Heille ei koskaan valkene ihmiselämän kauneus ja suloisuus. Tiedättekö, että kaikki mystikot, katoliset, protestantit ja ei – kristityt, ovat uskontokunnasta riippumatta yksimielisiä yhdestä asiasta, siitä että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Vakka kaikki näyttää olevan pelkkää sotkua, on kaikki silti hyvin. Onhan se outo paradoksi. On murheellista, että useimmat ihmiset ei koskaan näe kaiken olevan hyvin, koska he nukkuvat. He näkevät painajaisunta.
– Anthony De Mello 1999: Havahtuminen s.7.-
Lähinnä Anthony De Mellon ajatuksia kuvaa elokuva: The Matrix, mutta se ei ole kuitenkaan sama. The Matrix elokuvassa koneet on ottaneet ihmisen haltuun ja luovat ihmiselle vaihtoehtoisen todellisuuden. Ihminen elää, eikä elä kuitenkaan. Matrixista herääminen on äärimmäisen tuskallista ja vaikeaa.
De Mellon ajatuksien pohjalta me eletään oman itsemme vankeina, päämme vankeina. Tehdään asioita, koska niin kuuluu tehdä ja luullaan olevamme onnellisia, kun on avioliitto, asuntolaina, lapsia, koira, kissa, rahaa. Kysymys kuuluu: Rakastatko oikeasti? Oletko onnellinen? Jos sait mitä halusit, niin miksi et ole onnellinen?
Me ei haluta herätä todellisuuteen ja siihen, että me ei ollakaan onnellisia. Me halutaan uskotella ulospäin ja muille ihmisille, että ”Tää on nyt tätä suurta onnea! Ja kaikki on hyvin! Ja siltikään mikään ei ole hyvin.”
Ja jos nyt vaan mietitään, että miksi noita mielenterveysongelmia on niin paljon. Onnen tavoittelu on arvokasta, mutta oman onnellisuuden tavoittelu. Kuinka sinä olet onnellinen? Se ei riitä, että näyttää onnelliselta. pitää tehdä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi
Mikä on pahinta? Herääminen todellisuuteen, herääminen ruususen unesta huomaamaan, ettei todellisuus olekaan kivaa, uni on parempaa, mukavempaa ja turvallisempaa. Kuka haluaa herätä, kun on vaihtoehto?
Mä olen ollut siinä kahdenkympin korvilla oleva nuori naisenalku, kun aloin miettimään todellisuuksia. Ympäristö olisi periaatteessa painostanut tekemään nuorena lapset, itseasiassa koen edelleen olevani sen verran nuori, etten halua vieläkään lapsia, elämää pitää nähdä ja kokea ensin ja sitten opettaa näkemänsä ja kokemansa lapsilleen. Niin minä ajattelin silloin ja ajattelen edelleen.
Siihen lankaan menin täysi-ikäisyyden korvilla, että päädyin kihloihin (eikä siellä ollut kivaa), koska monet muutkin kaveriporukasta oli vakavissa suhteissaan. Jotenkin jo silloin ymmärsin, etten mä ollut siinä suhteessa siksi, että se oli mun onnellisuuden kannalta välttämätöntä, mä olin siinä koska sitä odotettiin ja koska muutkin vaikutti onnelliselta, miksi minäkin en saisi samaa onnea?
Enhän minä saanut. Tavoittelin silloinkin onnea, mutta ei sitä kulisseihin rakenneta. Ulospäin näkyi, että asuttiin kohtalaisen kivassa kodissa, yhteisiä kavereita oli paljon, oltiin kihloissa ja kaikkea muuta. Se, mikä näkyi muille muodosti mulle onnellisuuden tunteen, muiden ajatukset ja sanomiset siitä: ”Että olisipa minullakin tuollaista, kuin mitä sinulla on.” Mutta kukaan, yksikään ei tiennyt, mitä se suhde piti sisällään, kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Vasta sen suhteen loputtua sanoin paljon ääneen sellaista, mitä olisi pitänyt sanoa jo huomattavasti aikaisemmin.
Rakastinko? – Rakastin ajatusta rakastamisesta. Rakastin sitä tulevaisuudenkuvaa, mikä meillä olisi voinut olla ja rakastin sitä, että muut olivat edes vähän kateellisia. Rakastin kuvaa. En ihmistä, en sitä todellista ihmistä, jonka kanssa silloin nuorena ja naiivina ajattelin, että jaan loppuelämäni. Mä rakastin sitä ihmistä, joka mä halusin sen olevan, en sitä, joka se oli. Tuolle unelleko pitää rakentaa elämä ja sitten olla onneton? – Ei kiitos!
Sen suhteen jälkeen olen todistetusti kerran aikaisemminkin rakastunut illuusioon ja siihen, että mitä olen halunnut ja toivonut. Mutta eihän suhde toimi, jos sen rakentaa omille mielikuvilleen ja illuusion varaan. Ei liene tarvetta sanoa, että ei se toimi myöskään jos suhteen ja sen puitteet rakentaa sen varaan, että kuva on hyvä ja muut kateellisia. Nauran tyhmälle itselleni.
Kun kaksi kertaa kunnolla saa märkää rättiä naamaan ja sitä ennen vähän miedommin, niin alkaa oikeasti miettimään, että mikä itsessäänkin on vialla… Ja minkälaisessa suhteessa olisin onnellinen? Suhteessa olisi tasa-arvoinen ja molempia suhteen osapuolia kunnioittava ilmapiiri (hetkinen, kuinka saada toisen kunnioitus itselleen, jos itse ei kunnioita toista?). Mä haluan, että mut hyväksytään semmoisena kuin olen. (Hetkinen, miten kukaan voi hyväksyä minua tälläisenä, jos en itsekään hyväksy itseäni, puhumattakaan, että hyväksyisin muut) Mä haluan, että voin luottaa ja muhun luotetaan (Luottamus syntyy vähitellen ja suhteessa kasvetaan yhdessä, kasvuprosessi sekin on samalla tavalla, kun mikä tahansa muukin.)
Mä havahduin tosissani miettimään tämän hetkistä suhdetta ja uskallan väittää, että rakastan sitä ihmistä tässä ja nyt, en haavekuvaa, en tulevaisuudenkuvaa. Vaan sitä ihmistä siinä semmoisena, kun se on. Ärsyttävät piirteet hänessäkin, mutta ei ne niin raskaita ole, etteikö niiden kanssa voi elää. Eikö silloin ole onnellinen, kun voi rakastaa vain siksi, että rakastaa? Mun mielestä ainakin näin.
Ehkä mun pohdinnat kaikille muille on ihan selvää pässinlihaa, mutta jotenkin itse tuon Havahtuminen – kirjan johdattelemana ymmärrän omaa ajatusmaailmaani paremmin. 🙂
Sain Havahtuminen – kirjan lahjaksi itseäni puolet vanhemmalta opiskelutoverilta eilen ja saatteeksi sanat:
”Sinussa asuu viisaus, jota ei kovin monissa muissa ihmisissä asu. Kun sä puhut asiantuntijan roolissa tai vaan oman itsesi roolissa, niin sä vakuutat. Sä näet maailman niin kuin se pitää nähdä ja uskallat elää omaa juttuasi, se uskallus monilta puuttuu. Ole ylpeä siitä, keneksi sä olet kasvanut.” -K.K-
Tänään sekavaa pohdintaa, virittäkööt tämä sen viikonloppuun, joka ei nukahtanut kesken absurdin pohdinnan. 🙂
-M-