Mä vapisen ja tärisen. Addrenaliini tuo ihana vieraani aina kortisonitiputusten jälkeen… Kierroksia ja unettomuutta, mikäs sen parempaa. Ja koska vammainen Basedow on riesanani, niin arvatkaa vain mitä tapahtuu kun lähtisin purkamaan tätä energiaa? Muutenkin korkea syke ja tässä tilassa kun alkaa riehumaan, niin se sykehän nousee semmosiin lukemiin, että alkaa ahdistamaan ja huimaamaan ja kun ei nuku niin kiukuttaa. Kipuja ei toistaiseksi ole ilmassa.
Pahoillani olen jokaiselle, joka näitä seurauksia saa kokea tavalla tai toisella. Mä puren hammasta usein niin lujaa yhteen ja koetan olla raivostumatta, että kun tää on ohi niin menen hammaslääkäriin tarkistettavaksi, koska olemassa olleet paikat on varmaan sinkoilleet pois. Mä teen ihan hirveän työn pitääkseni itseni rauhallisena.
Jokainen joka saa kortisonia sisäisesti pillerinä tai suoraan suoneen tietää, mitä tää on.
Jonkun mittapuun mukaan mulla on koko hoitojakso mennyt hyvin ja lähinnä mun jaksaminen herättää kummastusta. Ei saikkuilua hoitojen takia, eikä mitään muitakaan ylitsepääsemättömiä ongelmia. Mä väitän, että oma asennoituminen ratkaisee paljon.
Kun sopeutuu siihen ajatukseen, että on loppuelämänsä lääkityksellä, niin se ei ole ongelma.
Suurin ongelma on kaikki oireet, mitä tässä on päällä. Ne oireet, joihin ei voi vaikuttaa särky- tai kipulääkkeillä, ne oireet joihin ei helpotusta löydy nopeasti. Toipuminen on hidasta ja tuskallista ja tässä tämän hetkisessä tilanteessa (vielä noin 2kk) täysin mahdotonta.
Mutta eihän se tosissaan mikään ihme ole, kun vajaatoimintalääkitys aloitettiin, että vedin pitkin seiniä ja menin kierroksille aina muutamaksi viikoksi kerrallaan, kunnes taas tipahdin vajaatoiminnalle. Kateellisena vaan katsoin parasta ystävääni, jolla aloitettiin vajaatoiminta lääkitys vuotta myöhemmin kuin itselläni ja hänelle ei tullut mitään oireita lääkityksen aloittamisen jälkeen. Hormonitoiminta on jokaisella erilainen, mutta jotenkin olisin olettanut, että parasystäväni olisi vielä herkempi kaikille hormonaalisille muutoksille kuin minä.
No, syyhän tosiaan selvisi omallakin kohdalla, mutta on nää vaan hauskoja juttuja. 😀
Eilen tiputuksessa mitattiin kuume, joka oli 36.9, normaali lämpötila liikatoimintalaiselle. Verenpaineet oli 153/87… Korkeeta on, mutta sekin normaalia liikatoimintalaiselle. Syke oli 77. Korkea kai sekin, mutta normaalia tässä tilassa.
Viimeksi samoissa mittauksissa noin viikko sitten tulokset oli toisenlaiset. Lämpö 35.2 (normaalia vajaatoimintalaiselle) Verenpaineet 105/80 (Normaalia vajaatoimintalaiselle) ja syke oli 55 (Normaalia vajaatoimintalaiselle.) Te voitte ehkä kuvitella, että mitä kaikkea mun kropparaasu joutuu käymään läpi, kun muutokset viikon aikana voivat olla järkyttävät. Tai en mä niistä järkyttävistä tiedä, mutta onhan toi aikamoista sahaamista. 😀
Tänään juteltiin pitkään parhaan ystävän kanssa taas puhelimessa ja oikeastaan naurettiin tälle mun tämän hetkiselle tilanteelle, koska se on kaikessa mahdottomuudessaankin absurdi ja kummallinen. 😀
Kukaan, edes minä en olisi uskonut, että tämä kääntyy näin päälaelleen ja sotkee mun elämän aivan perusteellisesti, pakottaen näkemään asiat jälleen uudesta perspektiivistä. Viime kesänä mä vielä muistan heittäneeni läppää bipolaarisesta kilpirauhasesta, pitäen asiaa täysin naurettavana, kun joku kilpirauhasyhteisössä epäili omaavansa molemmat sairaudet, mä en oikeasti uskonut sen olevan mahdollista ja ajattelin, että: – ”Kyllä Darwin omansa korjaa”, hulluutta ja ihmisen tietämättömyyttä tommonen. Noh, toisen pilkka (jopa ajatustasolla) saattaa sattua omaan nilkkaan ja niin mulle kävi. 😛 Ehkä ansaitusti. Nyt mä olen se friikki, jota katsotaan kieroon ja jonka ajatellaan valehtelevan. Kiitos kohtalo!
Tällä hetkellähän tilanne on se, että kietaisen illalla huiviini 11 pilleriä, joista kymmentä siksi, että saan kortisonia ja että mulla on basedowin tauti. Sen lisäksi saan laittaatähän äärimmäisen hankalaan silmäoireyhtymään inhottavia geelisilmätippoja useasti päivässä. Aamulla kietaisen vain kaksi pilleriä huiviin. 🙂 Huvittavinta on se, että kykenen tunkemaan kerralla kaikki 11 pilleriä suuhuni ja nielaisemaan ne kerralla veden kanssa. Joku taito on kehittynyt. 😀
Kuvassa minun iltapalani. ;)
Parhaan ystävän kanssa myös mietittiin, että mun suonissani kulkee varmasti kohta enempi kortisonia, kuin verta. 🙂 Mutta elämä jatkuu. Kolme tiputusta enää jäljellä ja sen jälkeen loppuu noidenkin pillereiden syöminen. 🙂 Kuvasta puuttuu yksi pilleri, mutta sillä ei ole tän sairauden hoidon kanssa mitään tekemistä. 🙂
Onneksi iso osa ihmisistä jaksaa zempata noiden kortisonihoitojen kanssa loppuun saakka. Yksi ystävistä tänään sanoi, että onneksi se rumba on mun osalta pian ohi. Ja toinen ystävä ihan englannista saakka lohdutti, että kahden kuukauden sisään tämä on ohitte. 🙂 Kolmas ystävä totesi mun olevan äärimmäisen vahva, kun kestän tän kaiken ja ansaitsen kaiken kannustuksen ja kehut, mitä vaan voin saada. Olen kuulema oikeutettu siihen vakavan sairauden ja raskaiden hoitojen vuoksi. Mutta tää ei tunnu niin raskaalta, kun ihmiset kannustaa ja jaksaa ja toivoo mun kanssa, että mulla on pian taas asiat hyvin.
Mariam kiittää nöyrästi rakkaitaan! <3
-M-
<3