Kortisoni on sitten kivaa kamaa. Toissa iltana huomasin, etten mahdu enää kolme viikkoa sitten käyttämiihi housuihin enää. Kolme viikkoa sitten ne meni heittämällä jalkaan. Voin kertoa, että pikkusen vitutti. No, vitutuksen voimalla tulee tehtyä usein hyviä päätöksiä ja nyt sitten pitääkin alkaa vahtimaan, että mitä kaikkea sitä suuhunsa oikein tunkee. Onneksi olen jo aikaisemmin löytänyt vihreän teen ja tykkään siitä (omenalla, mandariinilla, sitruunalla tms) maustettuna. Herkkuja vaan vähemmälle, niin kyllä se elämä siitä lähtee rullaamaan.
Silmien kanssa on nyt tullu takapakkia. Tiedä sitten, että johtuuko se kortisoniannoksen vähenemisestä vai mistä, mutta kaksoiskuvat on tulleet takaisin voimakkaampina ja silmät kuivuu ja kutiaa aktiivisesta tipoilla läträämisestä huolimatta. *mutinaa*.
Eilen mä olin oireideni kanssa sitä mieltä, että voisin vaikapa hypätä jokeen (tietenkään en sitä tee). Mutta epätoivon tunne joka aika-ajoin tulee on hirvittävän voimakas. Mun olo ja vointi ei oo stabiili, joten ihmettelen itsekin, että kuinka psyyke pysyy tässä mukana. Osaltaan mun tukena on paras ystävä, joka sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa, hän ymmärtää ainakin puoliksi. Sitten kuulun muutamaan eri yhteisöön facebookissa, joissa voi valittaa omasta olostaan ja kiukutella muille sairaille, kun ei oikein rullaa. Oma henkireikäni kuitenkin on kilpirauhasfoorumi, josta olen saanut paljon tukea muilta kilpirauhassairailta, sekä hirveästi tietoa. 🙂
Perheenjäsenet on myös ollut tukena, ne ei edes yritä päteä, että mitä mun tulisi tehdä, mutta kuuntelevat kuitenkin huolet ja kannustavat omalla tavallaan eteenpäin. 🙂
Ja sitten on tietysti työkaverit. Mun kanssa samassa tilassa työskentelee kuusi muuta ihmistä ja meillä on hyvä meininki ja boogie töissä. 🙂 Nauretaan paljon ja puhutaan asioista ja jokaisen huolia kuunnellaan ja spekuloidaan. Siksi mä en ole sairauslomalla, kun kuitenkaan ketään ei hittojakaan kiinnosta mun pingispallosilmät ja työssä jaksamiseen kannustetaan. 🙂
Monet muut ystävät elää tässä myös mukana. Jotkut lukee blogia, toset tykkää mun rageemisista Facebookissa ja monet kannustaa ja toivoo mun toipumista. Mä luulin jossain vaiheessa, että sairaus olisi eristänyt mut muusta maailmasta, mutta oikeastaan mä olen saanut uusia ystäviä, joille mä ilmeisesti kelpaan sairaana ja raihnaisenakin. 😀 Kukaan näistä ystävistä ei kuitenkaan ole tullut vaahtoamaan siitä, kuinka mun pitäisi liikkua ja tehdä itselleni jotain. Vaan kaikki ovat tuntuneet ymmärtävän, mistä tässä on kysymys. Tuommoisia ihmisiä, kun löytää lähelleen joille kelpaa sairaana tai terveenä tai muuten vaan päästään pipinä, niin ei halua päästää menemään. 🙂
Viimeisenä, muttei vähäisenä, niin yksi suurimpia tukijoita koko tässä sairauden draamankaaressa on ollut mieheni. Se jaksaa ”Angry Birdia” ja antaa mun kiukutella ja olla väsynyt ja nukkua. Eikä multa vaadita edes mahdottomia. 🙂 Tosin mäkin yritän olla vaatimatta. 🙂
-M-