Kolme päivää uuteen vuoteen. 🙂 Sitten pääsee vähän sviitteilemään. 🙂 Ihan tervetullut vaihtelu tähänkin elämään.
Huomenna olisi luvassa pulkkamäki, edellyttäen, ettei kaikki lumi ole sulaa huomiseen mennessä. 🙂 Ja ettei huomenna olisi ihan NIIN märkää, kun tänään tai eilen oli.
Tälle päivälle pitäisi taas keksiä tekemistä, puhumattakaan ensi viikosta, kun se on vielä lomaa. Koulutehtäviä pitäisi saada eteenpäin, mutta jotenkin on niin laiska ja saamaton olo. Ei oikein keskittymiskyky meinaa riittää. Haluaisi tehdä kaikkea, aloittaa uuden harrastuksen ja vaikka ja mitä. Mutta kaikki tulee todennäköisesti jäämään, kun ei vaan millään jaksa. Eli leikkausta odotellessa ja leikkauksen jälkeistä toipumisjaksoa, mikä on optimistisestikin ajateltuna lyhimmillään puoli vuotta. Jos mietitään, että tyroksiinin kanssa on edessä jo itselleni hyvin tutuksi tulleet takapakkivaiheet. Enkä mä edes tiedä olenko valmis taas jälleen kerran käymään sen läpi. Basedowintaudillehan mä en mitään voi ja se homma olisi nyt saatava jokatapauksessa ruotuun.
Sairaalassa mulla on kyllä ihan paras hoitaja, joka tiputtelee muhun kortisonia, tykkään siitä naisesta. 🙂 Samoin, kun se toinen hoitaja, jonka kanssa asioin pääsääntöisesti kaikista teknisistä asioista. Endokrinologi on ihan näppärä nainen myös. Eli periaatteessa olo on semmoinen, että olen ihan osaavissa käsissä.
Kirurgia on muut kilpparileikkauksen kokeneet tällä alueella myös kehuneet ja tapaan hänet sitten helmikuun puolenvälin tietämillä ensimmäisen kerran. Se vaan tuntuu äärimmäisen kummalliselta, kun yhtäkkiä ympärillä hyörii mukavaa ja osaavaa porukkaa, jotka ottaa mun sairauden ja oireet tosissaan.
Se muhun kortisonia tiputteleva hoitaja aina jaksaa kehua, kuinka reippaasti tulen paikalle ja otan tilanteen. Se on kuulema nähnyt monta tapausta, jotka haluaisi ennemmin luovuttaa, kuin jatkaa. Muttei kai tässä oikein voi muuta olla, kuin luottavainen ja itse ottaa vastaan sen, mikä täytyy. Hoidot on rankkoja, ne tuntuu hirvittävän rankoilta aina jälkeenpäin ja tuntuu, etten enää ikinä halua kortisonia ja siltikin mä sinne kiltisti menen. 500ml kortisonia tiputeltuna suoraan suoneen kuulostaa hasardilta ja sitä se myös on. Ei se itse tiputus mitään ole ja juuri miltään tunnu, mutta kaikki oleminen sen jälkeen on astetta tuskallisempaa pari seuraavaa päivää.
Kun mä kerron vaiheita tän sairauden kanssa lääkäreille ja hoitajille ja mä kerron niin tarkasti kuin osaan, niin saan kyllä kohtuullisen järkyttyneitä katseita osakseni.
Sillon kun oireet alkoi vuonna 2000, niin mua seurailtiin asianmukaisesti kokoajan, muttei koskaan mitään muuta ja aina väärää hoitoa ja aina epäiltiin sitä hiton diabetestä, sitä epäiltiin mulla neuvolassa jo vauvana, eli siitä se kaiketi juontaa juurensa. Tai mistä minä tiedän?
Nyt kun saan asianmukaista hoitoa, niin olo oikeasti tuntuu aika kummalliselta ja kun kaikki oireetkin otetaan tosissaan.
Reilussa kymmenessä vuodessa lääketeiedekin kehittyy ja kaikki tieto on lisääntynyt huimaa vauhtia, mutta edelleen asiassa kuin asiassa on niitä lääkäreitä, jotka edustaa vanhaa koulukuntaa ja ei suostu näkemään ongelmaa, vaikka oireita on.
Tutkiskelin Oma Mehiläisessa eilen omia diagnoosejani ja vajaatoiminnan osalta mun diagnoosina on synnynnäinen kilpirauhasen vajaatoiminta. Liikatoiminnan puolelta se on jo teille lukijoille tutuksi tullut Basedowin tauti. Vajaatoimita on Hashimoto, kunnes patologi tutkii poisleikatun kilpirauhasen ja antaa siitä lausuntonsa. Oikeastaan siten saadaan vasta tietää ongelman/onelmien laajuus, nimi haju ja maku. 😉
Ei oikeastikaan ole helppoa elää tän sairauden kanssa ja säädellä jatkuvasti lääkityksiä, eikä myöskään ole helppoa elää elämää tän koko oirekirjon kanssa, mä selviän vain ja ainoastaan omaa jääräpäisyyttäni ja siksi, että saan tukea lähisiltä. Ei kukaan taida selvitä yksinään, eikä toivottavasti kenenkään pidä.
Mä olen monilta tahoilta saanut tän ongelman kanssa vähättelyä ja nassutusta siitä, kuinka mun pitäisi olla kunnossa, kun mulla on lääkitys ja kuinka mun pitäisi vaikka ja mitä. Harva näkee oikeasti todellisuuden ja totuuden, eikä tätä ymmärräkään, ennen kuin itse kokee sen, mitä tää on. Toivottavasti kukaan ei joudu samaa kokemaan.
-M-