:thirst:
Tänään sain kortisonia syöpäpotilaiden keskellä. Niitä oli joku 10-15 henkilöä ja osa tuskin niistä näkee uutta vuotta, sen verran heikkokuntosia ihmisiä siellä tuntui olevan. Saipahan taas perspektiiviä omaan elämään.
:coolsmile:
Ja koska minun maailmaani ei mahdu muuta, kuin minä, niin voinkin kertoa tuntemuksistani kilpirauhasleikkausta odotellessa.
Kirurgiaika siirtyikin sitten 12.2, eli kolmisen viikkoa kauemmin joutuu odottelemaan sinne pääsyä. Sen jälkeen aloin tutkimaan muita sairaalaan sovittuja kortisonihoito-, endokrinologi-, verikoe- ja magneettikuvausaikoja… Löysin vielä loogisuuden ajanvaihtoon.. Eli mulla on toiseksi viimeinen kortisonihoitokerta 12.2 ja samaan aikaan myös labrakokeet. Kortisonihoitoahan ei voida antaa, mikäli on leikkaushaava. Eli kirurgi halunee tiputella mut täyteen kortisonia, ennen leikkausta, jottei sitä tarvitse miettiä.
Mutta mun ja kirurgin loogisuudet ei välttämättä ole yhtenevät. Kerron helmikuussa asian oikean ja todellisen laidan, mikäli sitä mulle suostutaan ilmoittamaan.
Eli kortisonia taas saatu 500ml suoneen. Olo on kipeä. Jalkoihin ja käsiin sattuu, päähän sattuu ja suussa maistuu hammaslääkärin puudutusaine. Väsyttää, eikä mihinkään kerkeä keskittymään, eikä edes ole mielenkiintoa.
:anger:
Mielenkiintoa riittää kyllä siihen, että voisin kysyä eräältä henkilöltä, että missä hän oli silloin, kun minä romahdin ja missä hän oli kaikkien muiden kriisieni hetkillä ja ennen kaikkea miksei hän kuunnellut kun olin onnellinen?
Mä haluaisin itsekeskeisenä ihmisenä ihan hirveästi tietää, että miksei jollain ollut aikaa kuunnella, kun halusin kertoa hyviä uutisia, etenkin kun sama ihminen raivosi keväällä, ettei multa kuule kun huonoja uutisia. Oliko mun onneni liian vaikea kestää ja sietää? Mä haluaisin vastauksia paljon ja niitä tuskin tulen koskaan saamaan.
Ystävyys on kuin parisuhde, sitä pitää vaalia ja hoitaa, eikä sekään kestä ikuisuuksia yksipuoleisena. Ystävät tekee välillä yhdessä juttuja, juo vaikka kahvia ja juttelee keskenään asioista, välillä voi katsoa yhdessä leffoja ja tehdä ruokaa.
Parhaan ystävän kanssa on huomattu, ettei ole helppoa olla jonkun läheinen/läheisin ystävä. Täytyy kuitenkin riidellä usein. 😉 Ja me ollaan molemmat hetkittäin hänen kanssaan kaksi järkyttävää tolloa, ettei paremmasta valiä. Mutta aina asiat saadaan sovittua ja elämä jatkuu anteeksipyyntöjen jälkeen omalla painollaan.
Mä en enää jaksanut vaalia yksipuolesta ystävyyttä, koska en minä jaksa aina olla se, joka uhraa iltansa jossain muualla. Enkä tosiaan jaksa kuunnella liki 30-vuotiaan henkilön suusta: ”Kyllä mä muuten olisin siellä, mutta kun sä oot aina ton kaa, ni en taho tulla.” Jos joskus soittaisi ja kysyisi, että mitä teen päivänä xx.xx.xxxx, niin voi olla että pikkuhiljaa valkenisi, etten mä oo aina ton kaa, vaan oon myös muiden kaa ja joskus yksin.
Tänäänkin toimi ihan extemporekysymys ystävälle, että pääseekö illemmalla kylään ja ystävähän pääsi. 🙂 Ei se selkeästi olekaan kovin vaikeaa. Asiathan on tasan niin vaikeita, kun niistä tekee. 😀
Tätäkin vuosien vyyhtiä joutuu tosissaan purkamaan ja tekemään itselleen tiliä monista eri tilanteista ja hetkistä. Antaa itselleen aikaa käsitellä, purkaa ja lopun viimeksi unohtaa. Minä en halua olla enää astia.
-M-