Lääkäreitä, kokeita, tutkimuksia, arvauksia, ennakkoluuloja, pelkoa, ahdistusta, *itutusta, väsymystä ja kaikkea muuta inhottavaa on edessä. Pitäisi varmasti olla helvetin kiitollinen siitä, et asiat etenee ja tulen saamaan oikeanlaista hoitoa ja ehkä olen joku päivä kunnossa ja saan elää normaalia ja tasapainoista elämää.
Sitä ennen vaan pitää tutkia suurentunutta kilpirauhasta ja niitä pahkuloita kaulassa ja otattaa verikokeita ja olla muutenkin koekaniinina kaikelle mahdolliselle. Ja ei, mä en ole tällä hetkellä kiitollinen. Mä olen ahdistunut.
Aiemmin on ollut samanlaista sisältöä. Mutta mä en ole 12 vuoteen elänyt normaalia elämää, enkä tiedä olenko elänyt sitä koskaan. Muistan teininä miettineeni, että miksi luokkakavereita ei ala väsyttämään kesken koulupäivän, miksi muut ihmiset jaksaa harrastaa, mutta mä haluan vaan nukkua. Miksi mä olen flegmaattinen ja laiska? Miksi muut ei ole?
Mun nuori kroppa sopeutui moniin oireisiin ja monista oireista tuli mun perusominaisuuksia, en mä edes ymmärtänyt, että ne olisi ollut jotain oireita kilpirauhassairaudesta.
Mun kilpirauhasessa on kerennyt olemaan tulehdusksia näiden kahdentoista vuoden aikana, sillon mä en ole älynnyt edes ajatella, että mulla olisi mitään kilpirauhastulehduksia. Milloin mä ajattelin niiden olevan burn outeja ja millon muuten vaan väsymystä ja masentuneisuutta. Ne meni aina ohi ja elämä jatkui.
Nyt mä sitten maksan sitä hintaa takaisin. Maksan siitä,mikä ei edes ole puhtaasti omaa vikaani. Lääkäreiden olisi pitänyt hoitaa ja mun mielestä mun ei pitäisi miettiä, että: ”Jos oisin nuorempana ollut valveutuneempi, olisinko tässä nyt?” Eihän lääkäri voi jättää sairauden diagnosointia potilaan vastuulle? Ja eihän lääkäri voi ummistaa silmiään sairaudelta? Minun tapauksessani he ovat voineet.
Mä en halua katkeroitua, mutta hetkittäin tää tunnetila ottaa aika suuren vallan. Iso osa mun elämästä on mennyt oireiden kanssa taistellessa ja mä haluan parantua. Mä säästän jokaisen labratuloksen ja jokaisen lääkärin kirjoittaman lausunnon ja kun tää asia on hoidossa saa oman kuntani TK kopiot postissa luettavaksi. Ja selvitys tulee menemään myös kotikuntani lautakuntaan pohdittavaksi, että mistä todellisuudessa kannattaa säästää ja kenen kustannuksella.
Koska tän sairauden draamankaari on ollut jokseenkin mielenkiintoinen ja monivaiheinen, niin olisin kaiketi kuollut nainen tai ainakin todella heikossa kunnossa sillä hoidolla, mitä kotipaikkakunnallani sain. Väärää koetta otettiin ja mitään ylimääräsiä ei suostuttu mittauttamaan. Eikö ole kummallista, ettei lääkäri suostu mittauttamaan elimistöni tyroksiiniarvoa, kun hän kerran minua tyroksiinilla lääkitsee? Mitä väliä sillä arvolla on kuinka mun aivolisäke käskee kilpirauhasta toimimaan? Kun se ei kuitenkaan kerro mitään siitä saanko tyroksiinia liikaa vai liian vähän! MUR!
Osittain on ollut järkyttävää myös huomata se, etten tule kuulluksi huolieni tiimoilta edes ystäville. Jotkut ihmiset kuuntelee tasan sen mitä mulle sanottiin ja sen jälkeen aletaan puhumaan omista maailmanlopun mitättömyyksistä, mikä ei suoranaisesti vaikuta mihinkään. Mä olen nyt järkytyksekseni saanut huomata tämän toistuneen useampaan otteeseen. En mä halua pitää ketään laskisankona, mutta saanko kertoa kuitenkin asiani, ennen kun ne rakennekynsien kynsilakan lohkeamiset tulee puheeksi?
Enkä mä todellakaan jaksa niitä ”maailmanlopun tarinoita”, jolloin asioista on tehtävä ongelmallisempia, kuin ne on.
Mä olen joskus sanonut, että ei ole isoja tai pieniä huolia on vaan huolilia., mutta joku roti siihen valittamiseen kuitenkin joskus. Koska ihan oikeasti ihmisen pitäisi henkilökohtaisesti osata edes vähän priorisoida, että mitä ja kenelle. Tottakai mulle saa valittaa turhistakin asioista, mutta sillä ehdolla, että vaivautuu kuuntelemaan sitten myös mun sanottavani.
En mä kaipaa sääliä, enkä välinpitämätöntä asennetta. Mä kaipaan ystävyyttä ja tukea.
-M-