Meillä oli tänään työyhteisön kanssa mieletön koulutuspäivä. Ensin me tehtiin ei niin mielenkiintoisia ryhmätöitä, eli käsiteltiin niinkin mielenkiintoista asiaa, kun tuloskortti. Mutta hyvässä hengessä ja hyvällä meiningillä. 🙂
Ruokailun jälkeen meillä olikin edessä kaikenmoisia itsetutkiskelutehtäviä, joissa mukana oli erikseen palkattu vetäjä. Päivä oli mielenkiintoinen ja voimaannuttava ja päätavoite koko iltapäivän osalla oli tietoinen läsnäoleminen. Minä olen tässä hetkessä, nyt ja täysillä. Kaikki tämän kaltainen tauhka uppoaa suoraan mun sieluun ja sellaista mä rakastan. Ensimmäinen tehtävä oli istua tyynyillä ja kertoa keitä me ollaan ja seuraavaksi pariharjoitteena kerrottiin toisillemme, että mitä tunteitä itsessä herättää, kun se toinen tulee samaan tilaan. Parini analyysi oli seuraavanlainen: ”Sä oot maadottaja ja rauhoittaja, mutta susta löytyy kuplivaisuutta. Tuntuu vähän tyhmältä sanoa sua huomattavasti vanhempana ihmisenä, että sä oot semmonen äitihahmo. Sulla on pilkettä silmäkulmassa ja mä tykkään sun mustasta huumorista.” Joku löi mua kakkosnelosella päähän. Noinko joku näkee ja kokee mut? Osa kommenteista yllätti. Maadottaja ja rauhoittaja? Minä? 😀 No, jokaisella on oma tulkintansa.
Sitten oli rentoutus- ja mielikuvaharjoitteita, joiden jälkeen olo oli voimaantunut ja huoleton. Kuten totesin aiemmin: – Muhun tämmönen ”humpuuki” uppoo. Sitten piti piirtää kaksi kuvaa. Ensimmäisen kuvan piti kertoa siitä, missä tilanteessa on nyt ja seuraavan kuvan piti kertoa siitä, että missä on kolmen vuoden päästä ja mikä on se oma kehittymisen paikka ja tavoite, mitä kohti mennään. Tässä vaiheessa elämää mä olin jo todella henkevällä tasolla. Ensimmäiseen kuvaan mä piirsin suuren auringon ja pilviä ja väritin reunoihin eri väreillä sekasotkua. Kerroin, että mun elämässä on aurinko valtaamassa alaa ja isot, mustat ja raskaat pilvet on väistymässä pois mun elämästä. Värien sekasotku puolestaan kuvasi mun elämässä tapahtuneita muutoksia, joita on tullut liukuhihnalta, niin hyvässä kun pahassa ja joiden kanssa on vain pitänyt selviytyä.
Seuraavaan kuvaan piirsin ison sydämen keskelle paperia. Sydämen yläpuolelle tikku-ukon ja sydämen alapuolelle talon. Tikku-ukon kohdalle kirjoitin sanat: Ihmisyys, inhimillisyys, normalius ja tasapano. Sydämen viereen kirjoitin rakkaus. Ja talon kohdalle pysähtyminen, rauha ja tasapaino. Mä kerroin ensin kaikki nämä. Ja kerroin, että mun elämässä on alkamassa aika, jossa nämä kaikki korostuvat ja ovat tavoiteltavia asioita. Sydän oli piirrustuksessani näkyvin osa ja kerroin sen liittyvän kaikenlaiseen rakkauteen, mutta ennen kaikkea siihen, että mä olen elämässäni oppinut rakastamaan jokaista hetkeä ja ymmärtänyt se, että jokainen tilanne, jokainen kohtaaminen ja jokainen uusi päivä on suunnattoman suuri lahja ja se jokaisen pitäisi ymmärtää.
Lopuksi oli vielä henkilökohtainen yksilötyö, jossa piti miettiä sellainen henkilö, joka toimii omana voimahahmona ja on kulkenut rinnalla niin hyvinä, kun huonoina aikoina. Puhutaan idolista. Puhutaan henkilöstä, joka tietämättään on läsnä sun elämässä ja on olemassa sulle. Joku huusi Antero Rokka ja joku mietti jotain muuta. Mun ei tarvinut kauaa miettiä… Sillä on joku, joka on kulkenut varhaisteini-iän ekoista sydänsuruista saakka mukana, kirjoittanut elämän tuskasta ja auttanut mua kestämään kärsimykset. Henkilö, josta saan voimaa (läheisille ei oo vaikea arvata) on siis Apulannan laulaja-kitaristi Toni Wirtanen. Wirtanen sanoittaa sen, mitä en itse osaa sanoa ja kirjoittaa sen kivun ja tuskan mulle auki, johon kukaan muu ei pysty. Apulannan musiikki ennen kaikkea jaksoi auttamaan sairauden kanssa taisteluissa ja kaikissa pienemmissä elämän solmuissa ennen sairautta. Jos mä haluan palata johonkin elämänvaiheeseen muistoissani, niin kuuntelen sen ajan ja aikakauden Apista ja muistan kaiken, minkä haluan ja sen mitä en halua muistaa. 😀 Sitä on vaikea selittää, että mitä mun aivoissa tapahtuu, mutta taidokkaat, nerokkaat ja osin sarkastiset lyriikat kolahtaa muhun.
Tilaisuuden jälkeen kouluttaja tuli kohtaamaan mut ja se sanoi, että mussa on valtava voima ja potentiaali. Se sanoi myös, että musta huokuu se, että ikääni nähden mä olen joutunut kokemaan jotain todella raadollista, mutta kääntänyt senkin voitokseni. Mä olen kuulema tasapainoinen ja valoisa ihminen. Tuli vähän semmonen olo, että se sotkee mut johonkin toiseen ihmiseen, koska tasapainoiseksi mua ei yleensä haukuta. 😉
Mä olen siis jälleen oppinut itsestäni jotain ja ymmärrän taas ehkä paljon enemmän. Mä olen muuttunut monella tapaa ja mä olen kasvanut ihmisenä. Ne kokemukset, joita sairaus toi mukanaan jätti jonkun asteisen trauman ehkä, mutta mä en jää niihin roikkumaan. Mä en elä pelossa, vaan elämä tuo eteen sen, minkä se tuo ja siitä jatketaan. Kriisit ja traumat tulee eteen siksi, että niistä oppii jotain ja jotta niistä voi päästä yli. Kyynisyys ja elämälle katkeroituminen on ihan turhaa ja se vain kuluttaa energiaa.
Tätä kautta mä äidyin sitten pohtimaan taaksejääneitä ja hiipuneita ystävyysuhteita, joita mä luulin vielä alkuvuodesta olevani. Mitä mä voin sanoa? Mä pääsin seuraavalle tasolle ja eteenpäin. Niille, jotka ei pysyneet mukana saivat jäädä. Mutta mulla on kaikesta huolimatta elämässäni sellaisia asioita, joista harva ehkä vain haaveilee. 😉
-M-