Elämä tosiaan heittelee niin paljon, että hyvä, jos itse pysyy oman elämänsä vauhdissa jollain lailla kiinni. 🙂
Pari viikkoa sitten olin endokrinologin vastaanotolla ja endolla mut todettiin terveeksi ja vuoden päästä on sitten edessä viimeinen käynti endolassa ja mikäli ihmeitä ei tapahdu, niin asiakassuhteeni erikoissairaanhoitoon päättyy ja voin alkaa taistella jälleen arvauskeskuksen kanssa siinä, missä perusterveet ihmisetkin taistelee. 🙂 Noin kolme vuotta sitten mulla diagnosoitiin Morbus Basedowin tauti ja nyt se taistelu on saatu (ainakin toistaiseksi) päätökseen. Eihän se vaatinut kun alkuun Tyrazol – nimistä lääketta ja betasalpaajia, sitten 12 kerran kortisonipulssiriipasun, sen jälkeen kilpirauhasen totaalipoiston, jonka jälkeen tehtiin ensimmäinen silmien decompressio – leikkaus. Sitten taidettiin siitä puolen vuoden jälkeen tehdä uusi silmien decompressio – leikkaus, jonka jälkeen kävin kaksi kertaa MabThera – tiputuksessa. Tuon puolen vuoden aikana popsin kortisonia purkista enempi, kuin laki salli. Tämän jälkeen olikin melko seesteistä, kunnes sitten kesällä 2014 annettiin 11 kertaa sädehoitoa ja otsatukka tippui, sädehoidon ajan söin myös kortisonia. Viime talvena sain 12 kerran kortisonipulssin vielä kerran. Nyt on siis jäljellä enää yksi silmiin liittyvä operaatio ja se on oikeastaan pelkkää kosmetiikkaa verrattuna siihen, mitä olen tässä joutunut käymään läpi. Eli elämä siis hymyilee.
Mun terveyttä juhlittiin sitten laadukkaassa seurassa lauantaina 24.10 Tavastialla Apulannan levyjulkkarikeikan merkeissä. Oli jälleen kerran taas aivan älyttömän upee keikka ja aivan älyttömän upean fiiliksen se jätti. Äänihän multa taas kerran meni ja kroppa huusi hoosiannaa vielä maanantainakin, mutta täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki oli sen arvoista. 🙂
Viime viikko oli yhtä hullunmyllyä. Ensin maanantaina olin ihan normisti töissä, tiistaina lähdin töiden jälkeen Joensuuhun bussilla matkaten. Keskiviikko meni Joensuussa opinnäytetyöpajassa istuen ja ideoita haalien. Mullahan on opparin idea, jonka duunissa johtoryhmä otti ilolla vastaan ja kauniisti ilmaistuna nyt on myös johtoryhmä mun niskassa, eli kai sitä jotain pitäisi saada tehtyä. Keskiviikkoiltana tulin kotiin ja torstaiaamuksi töihin. Perjantaina tein iltavuoron ja la-su välisen yön olin kokonaan töissä.
****
Tällä viikolla olikin maanantai vapaa, tiistaina menin aamuun töihin, josta taas bussilla Joensuuhun ja Joensuussa istuin taas keskiviikkona opinnäytetyö pajassa. Koulun jälkeen tapasin Joensuun keskustassa opiskelukaverin ja keskusteltiin koulutehtävistä ja kaikesta niihin liittyvistä asioista. Valitin turhautumista siitä, kun yksi opiskelutehtävä tuli bumerangina takaisin ja opettaja vaati hienosäätöä yhten kirjoitusvirheeseen ja otsikoiden kirjoittamiseen. Luokkatoverini totesi: ”Elä sie välitä, ne hioo siusta vaan timanttia.” Kommentista tuli hyvä mieli, vaikka en nyt ole varma, että mitä tässä hiotaan, ehkä mun hermoja korkeintaan.
Kahvittelun jälkeen olikin aika mennä junaan. Junassa mun seurakseni lyöttäytyi itävaltalainen 60 – vuotias mies, joka toimii yliopistolla proffana. Proffa haastoi mut sosiaaliseen peliin, jossa se pakotti mut periaatteessa pohtimaan omaa ihmisyyttäni suhteessa muihin ja määrittelemään sen, että mikä ihminen on. Mä vastailin ja kun sitten kerroin omaa elämäntarinaani, niin proffalla kyllä leuat loksahti. ”Sä olet niin nuori, mutta joutunut kokemaan jo niin paljon!” Joopajoo, niin ne kaikki sanoo. Mutta on myös nuorempia ihmisiä, jotka on joutuneet kokemaan vielä paljon enemmän, kuin minä. Kun sitten jäin junasta omalla asemallani, niin mies vielä sanoi, että: ”Vaikka sä olet nuori, niin sulla on vanhan ja viisaan ihmisen sielu.” Se professori ehkä jäi mun mieleeni mahdollisesti koko loppuelämäkseni.
Niin ja mitä se elämä oikeastaan on ja mikä on mun elämää? Mikä on mun maailma? Mun maailmahan on suppea siihen todelliseen maailmaan, mikä meitä täällä kaikenkaikkiaan ympäröi. Mun maailmassa on ne asiat, ihmiset ja hetket, jotka mä havaitsen. Ne tilanteet, joihin mä tartun on mun maailmassa. Mun maailmassa on asioita niin hyvässä, kun pahassa. Mutta loppujen lopuksi aika pienihän se on. Mutta vaikka se on pieni, niin se on äärimmäisen tärkeä, sillä kun mä aikanaan lakkaan olemasta, niin myös mun oma henkilökohtainen maailma lakkaa olemasta. Ja vaikka kuka sanoisi mitä, niin minä itse olen oman elämäni tärkein ihminen. Jos minua itseä ei ole, ei ole minun elämääkään.
Että taas yksi kohtaaminen täysin ventovieraan ihmisen kanssa. Näitä kohtaamisia on paljon mun elämässä, joissa jaetaan hetki ja sen jälkeen ei välttämättä enää koskaan kohdata, mutta ne on hetkiä, jotka varmasti jää mieleen ja joita kantaa mukanaan. Ja mähän olen sen verran pöllö, että rupean herkästi juttusille ihmisten kanssa. 😀 Sosiaalisuus olkoon mun helmasyntini.
No, paluu elämään koitti taas torstaina, kun aamulla raahustin töihin. Lähdin Joensuuhun, niin oltiin saatu veivattua asiat mallilleen ja kun tulin sieltä pois, niin oltiinkin kuvainnollisesti räjäytetty pommi. Sitten mä aloin setvimään sotkua, jota en jättänyt kun lähdin Joensuuhun. Eiköhän nää asiat tästä lähde aukeamaan, mutta olipahan päivä.
Tänään mä puolestani olen hoitanut ison kasan toimistoasioita pois päiväjärjestyksestä ja saanut rästiin jääneitä hommia pois alta. Eli nyt voi taas kerätä uusia rästejä. 😉
Viikonloppu on onneksi vapaa ja tänään vietetään miehen tytön kanssa kaksin laatuaikaa ja valmistellaan isänpäiväksi jotain kivaa ja hankitaan kakkutarvikkeita.
****
Eli meikäläisen valtakunnassa asiat on mallillaan kaikesta huolimatta. Sitten lopuksi vielä vähän kuvamateriaalia:
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
-M-