Styranki

Apulannan uusin lätty: – Kunnes siitä tuli totta kolahti perjantaina ennen iltavuoroa postiluukusta. Tietysti mun oli pakko kuunnella lätty läpi ja diggailla uusia biisejä. Jälleen kerran levyllä oli yksi biisi, joka kolahti mun sieluun ihan täysiä. Se vaan uppos, kun kuuma veitsi voihin. En osaa selittää, että mitä mun päässä tapahtuu silloin, kun joku biisi kolahtaa, mutta kun se kolahtaa, niin siitä tulee todella henkilökohtainen. Tällä levyllä se henkilökohtainen biisi on nro. 6, eli Styranki. Kuten aikaisemmin on todettu, niin Wirtanen osaa sanoittaa siten, että se kolisee ja kunnolla.

Apulanta – Styranki
Biisi kuunneltavissa TÄSTÄ (Suosittelen kuuntelemaan)

Jos uskoisin aaveisiin
Niin mun sellaiseksi
Väittäisin muuttuneen
Kun mun henkeni murrettiin
Mun ruumis säästettiin
Kuin muistomerkikseen

En tunnista mun katsettanikaan
Oon aavistellut muuttuneeni
Mutten näin täydelleen

Ennen aurinkoo on jakso yötä
Tehdä hiljalleen pirun työtä

Mitä minä tahdoin?
Mitä minä tarvitsin?
Mikä mielestäni oli tärkeää?
Rakastunut valtaan
Humaltunut tunteesta
Kadottanut kaiken ihmismuotoisen

Oon onnistunut ennenkin
Kiipeemään jotenkin
Tuolille styrangin
Niin kuin muakin rakastettiin
Mun vuokseni taisteltiin
Kaikki anteeks annettiin

Heijastus muuttuu katseen mukaan
Pian on mun yksinvaltani
Viimeinen aamunkoitto

Oikeestaan tuohon biisiin kiteytyy kaikki, mitä olen useamman kuukauden pyöritellyt päässäni. Eihän sairauden aiheuttamat traumat katoa hetkessä. Vaikka mä olen kohtalaisen sinut koko sairausjakson kanssa, niin se ei poista muistoja siitä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui. Sairastuminen vakavasti ja pitkäaikaisesti jättää itämään pelon siemenen, etenkin mun tapauksessa, kun sairaus voi uusiutua ja aktivoitua. Tietenkään se ei vaivaa joka päivä, eikä edes joka viikko, mutta elän sen tiedon kanssa kuitenkin ja niinä öinä, kun ei saa unta niin elää kokemuksiaan läpi uudelleen ja uudelleen. … Lukemattomia pistoja, välillä suoraan suoneen tiputetaan jotakin, välillä otetaan paljon verikokeita ja illat lajitellaan pillereitä annostelurasioihin ja mietitään, että millä se lysti maksetaan. Silmätutkimuksia, kaulatutkimuksia, leikkauksia, painajaisia, kipuja, unettomuutta, kiukkua, itkua ja raivoa. Sitä se todellisuus oli silloin. Ei mitään sen enempää tai vähempää. Pahinta oli kuitenkin ehkä sädehoito, kun 11 päivän ajan mut ruuvattiin naamarilla kiinni koitopöytään ja alettiin säteilyttämään. Välillä mä näen uniakin siitä naamarista… Se oli suljetunpaikan kammoiselle aika kova juttu. Magneettikuvaustuubissa saa sentään kuunnella musiikkia…

Nyt kun mulle ei ole kohta vuoteen tehty mitään ihmeellistä, niin mulla on ollut aikaa miettiä sitä kaikkea, mitä oikeastaan tapahtui ja palata niihin aikoihin. Itse sairastuminen on lopulta pieni asia siihen nähden, mitä kaikkea ”pientä kivaa” hoidot tuo tullessaan. Epätoivon hetkellä tulee ajateltua, että jos vaan jättäisi hoidot käymättä ja eläisi täysiä, mutta parempivointisena elämänsä huomattavasti lyhyempänä loppuun saakka. Noi ajatukset, kun sanoittaa ihmisille ääneen, niin alkaa semmoinen seinille pomppiminen ja käskyjä ja pyyntöjä vaan jaksaa, kun lopputulos on kuitenkin entistä parempi. Jokainen hoitoja kokenut pitkäaikaissairas tietää sen, ettei hoidoilla välttämättä pystytä täysin parantamaan ketään ja ei sitä aina jaksa olla vahva. Usein sanotaan, että sairastuminen on läheisillekin raskas juttu ja läheisiä pitää ymmärtää. Tietysti, mutta väitän, etten ole ainoa sairas joka väittää, että yksi syy vahvana pysymiseen on se, ettei itsellä ole mahdollista romahtaa, kun täytyy tukea samalla myös niitä, jotka on huolissaan juuri mun jaksamisesta ja voinnista. Siitä ei tulisi mitään, jos kaikki vaan vollottaisi ja säälisi toisiaan. 😛

Mä olin kuitenkin todella nuori, kun sairastuin ensimmäistä kertaa ja olen kasvanut aikuiseksi autoimmuunien kilpirauhasongelmien kanssa. Kaikesta huolimatta mä olen kuitenkin onnistunut jollain tasolla räpiköimään elämässäni eteenpäin. Mä en ole koskaan pitänyt itseäni sen kummempana, kun muitakaan. Mutta mä tosiaan erehdyin tuossa päivänä eräänä olemaan taas jotenkin angstinen ja totesin, että: ”Mä tunnen olevani keskinkertaisuus.” Huutiahan siitä tuli: ”Mikäs mä sitten olen, jos sä olet vain keskinkertaisuus!” Mun mielestä kyse ei todellakaan ole siitä, että mä jotenkin vertaisin itseäni muihin ihmisiin, vaan kyse on siitä, miltä musta itsestäni tuntuu. Välillä musta nimittäin tuntuu, että mä elän jossain kuplassa, jossa kaikkien muiden mielestä mun tekemiset on jotenkin hienoja meriittejä ja ite näkee omat tekemisensä ja ansionsa sellaisena, joihin kuka vaan pystyisi halutessaan. Mä elän itse suhteessa muihin ihan eri tasolla. Toisinaan se ahdistaa ja aiheuttaa paineita, kun jossain puhutaan musta ja kehutaan, että: ”Tää tyyppi on ihan helvetin hyvä kirjottaja ja tekee muutekin ihan älyttömän hyvää työtä ja on tosi fiksu.” Noista tulee usein ihan kohtuuttomat paineet, että apua mitä mun nyt pitää kijoittaa ja miten mä muka voisin kirjoittaa hyvin, lukekaa niitä hyviä kirjoja, ne tyypit on hyviä, mä en. Ja ihan kuka muu tahansa selviää näistä tehtävistä, en mä oo ainoa ja siitä fiksuudestakin voidaan olla montaa eri mieltä. 😉 Sitä tulee pohdittua omaa itseään suhteessa muihin. Miksi mun taidot ja miksi mun kyvyt voidaan nähdä niin eri tasolla? Miksi mun oma henkilökohtainen kokemus on erilainen, kun muiden? Elänkö mä jossain todellisuuden vääristymässä? Vai oonko mä ainoa, joka on oikeassa ja muut näkee joukkohallusinaatioita? Välillä, kun yrittää puhua siitä, miltä itsestä tuntuu ja niistä peloista, niin vastaukseksi saa huutia tai käskyn olla vähättelemättä itseään.  Se ärsyttää aivan suunnattomasti…

Peruskoulu on ihmisen elämässä melkoisen leimaavaa aikaa. Ootko sä hyvä, keskinkertaisuus vai huono ja usein annetaan ymmärtää, että peruskoulu määrittää loppuelämän statuksen. Kauan aikaa sitten mä olin peuskoulussa keskinkertaisesti pärjäävä ja mun asema tietyssä porukassa määräytyi sen mukaan. Mutta jatko-opinnoissa mä nostin mun profiilia ja olin melko haluttua kamaa myös työmarkkinoilla. Mulle tarjoutui mahdollisuuksia ja oon aina ollut melko vastuullisissa työtehtävissä. Siitä huolimatta mä olin edelleen keskinkertaisuus tietyissä piireissä, mut haluttiin pitää keskinkertaisena kaikista niistä saavutuksista huolimatta, koska onhan joku aina parempi… No hei daa! Niin aina… Kuka voi edes väittää olevansa jotain tiettyjä älykkäämpi, etenkin kun ne oikeet älykkäät istuu jossain labroissa kehittelemässä lääkettä syöpään, lintuinfluenssaan ja ratkasemassa jotain 7.asteen yhtälöitä kahvitunnilla. 🙂

Kyllähän mulla aivot on ja välillä jopa käytän niitä hämmentävän paljon, mutta tärkeämpää on se, että mitä kaikkea sellaista mun päässä liikkuu mitä minä itse tai kukaan muu ei välttämättä ymmärrä…

-M-