Toissapäivänä pohdittiin anteeksiantoa ja omia virheitä. Paljon on sanottu ja tehty, mutta kai sitä voi laihaa sopua tai vähän paksumpaakin sopua pitää yllä, kun tapella jatkuvasti ja kaikesta. Tai jonkunasteinen laiha sopu tässä on vallinnutkin, mutta kyllä melkein muutamaksi tunniksi riitti pohdittavaa ja puhuttavaa.
Mutta pohdittiin anteeksiantoa myös siitä näkökulmasta, että kaikkea ei todellakaan tarvitse antaa anteeksi ja joskus on parempi pitää todellakin välimatkaa yhden elämän verran joihinkin ihmisiin. Jos mylly pyörii täysillä kerran tehden pahaa tuhoa, niin samanlaista tuhoa voi olla edessä, mikäli antaa anteeksi.
Mäkin siis osaan olla idiootti ja toisinaan olen idioottien kruunaamaton kuningatar. Teen vääriä ratkasuja ja päästän vääriä ihmisiä lähelleni. Elämä on kuitenkin opettanut, että kaikki ansaitsevat mahdollisuuden. Mun elämässä jotku ihmiset saa tuhansia mahdollisuuksia ja jotkut vain yhden. Kaikki on suhteessa tekoihin. Mä annan isojakin asioita anteeksi, mikäli niistä asioista puhutaan ja myönnetään, että tehtiin virheitä puolin ja toisin ja sitten taas jatketaan jos ei ihan puhtaalta pöydältä, niin ainakin pöydältä, jolta on vähän pyyhitty pölyjä pois.
Jotkut toiset pöydät saa mun puolesta taas ihan rauhassa pölyttyä, lahoa ja maatua.
On asioita, joita ei vain oman itsensä vuoksi halua antaa anteeksi, eikä todellakaan unohtaa. Jos joku pystyy hetkessä toimillaan rikkomaan ystävyyssuhteita ja keräämään porukan kasaan sepittämällä tarinoita ja yhtäkkiä sitä ollaan siinä tilanteessa, että kaikki yhteydet vain on katkaistava. Jos joku voi vaan flipata totaalisesti ja vaatia todisteita kaikesta ja kovasti on todistelemassa asioita vajain todistein, niin mitä se hyödyttää? Jokainen osallinen tietää, kuinka homma meni ja se on totuus, jota nyt vaan väitetään valheeksi, koska todisteet on tuhottu. 🙂 Mutta sellaiset ihmiset saa jäädä taakse, lopullisesti. Ja sellaiset ihmiset eivät ansaitsisi ensimmäistäkään mahdollisuutta, mutta kukaan ei ole kuitenkaan selvännäkijä, joten ainakin yksi mahdollisuus on annettava.
Mä en epäile omaa pärjäämistäni elämässä. Jokaisella meillä on oma risti kannettavanaan, mutta tähän astisessa elämässä mä tiedän, että tulen aina nousemaan jaloilleni ja jatkamaan siitä, mihin kaatuessani jäin. Harva mun ikäisenä miettii asioita, joiden kanssa mä elän joka päivä elämäni loppuun saakka. En mä mitään hirveää taakkaa mukanani kanna, mutta sairastelu kuitenkin muutti mua ihmisenä jonkin verran. En kyynistynyt tai alkanut vihaamaan ketään, mutta sen verran se muutti, etten mä ala enää pyytelemään anteeksi asoita, joihin en ole syyllinen, enkä todellakaan enää nöyristele kenenkään edessä. Elämä on liian lyhyt turhaan roskaan ja epäaitoihin ystäviin uhrattavaksi.
Mun kanssa keskusteleminen on toisinaan yhtä järkevää, kun tyhjään kaivoon huutaminen. Mutta mä en näe kuitenkaan täyteenkään kaivoon huutamista kovinkaan järkevänä ratkaisuna. Myöskään asioilta piiloutuminen tai hovin kerääminen ympärilleen yhtä tai kahta ihmistä vastaan ei ole mitenkään järkevä ratkaisu.
Mä toivon, että nämä ihmiset tekevät muiden ihmisten suhteen hiemän älykkäämpiä ratkaisuja ja oppivat myöntämään myös sen, etteivät itsekään ole täydellisiä. Elämää kuitenkin on oletettavasti melko pitkälti jäljellä ja jos asenne ei muutu, niin sitä huomaa jonain kauniina päivänä olevansa katkera, vanha ja yksin.
Kateellisia tietysti on, etenkin niillä pöydillä, jotka saavat pölyttyä ja lahota. Mun elämällä on suunta ja mä menestyn siinä hyvin, vaikken kieri rahassa. Mulla on keinot selvitä ja pärjätä. Kaikki mitä olen tähän asti elämässä saavuttanut on saavutettu ihan omin ansioin.
Mä lähdin tyhjästä ja loin tavoitteet, osa niistä on muuttunut matkalla ja osa on edelleen olemassa. Mä en ole koskaan jäänyt tuleen makaamaan, vaan olen mennyt kaikesta huolimatta eteenpäin. Menin nuorenä töihin, tein tunnollisesti töitä ja opiskelin. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut, edelleen teen töitä ja opiskelen. Opiskelu- ja työpaikat on tosin muuttuneet.
Kaikki ei ole toimineet samoin ja usein mulle sanotaankin, että mulle on mahdollistettu kaikki. Hmph! Työssäkäynnin olen ihan itse aloittanut ja tehnyt työtä alaikäisestä saakka jollain tasolla ja opiskelut myös. En mä ole selviytynyt näistä siksi, että joku on tehnyt mulle kaiken valmiiksi, vaan siksi, että olen mahdollistanut tämän itse itselleni. Osa ihmisistä tuntuu uskovan ja kuvittelevan, että kaiken sen saa, kun vaan tahtoo. Tietysti saa, mutta olen mä sen tahtomisen lisäksi joutunut puurtamaan.
Se ei riitä, että tahtoo päästä jatko-opintoihin. Pääsykokeisiin vaaditaan lukemista ja valmistautumista. Ja jos nyt oppilaitokseen pääsee sisälle, niin ne opinnot ei itse suorita itseään, vaan sitten purraan hammasta, itketään verta ja huudetaan, kun pakkosuoritetaan kursseja läpi. Siinä samalla yritetään vielä töitä tehdä ja elää arkea. Mikä tässä on helppoa ja kultalusikalla annettua? Hulluuttahan tää on! 😀 Mahdollisuuksia saattaa tipahdella taivaasta ties kuin ja paljon, rohkea tarttuu niihin, mutta viisas ottaa niistä irti kaiken ja ottaa huomioon sen, että mikä merkitys sillä on tulevaisuuteen.
Jokaisella on mahdollisuus tähän samaan halutessan, joillakin on paremmat mahdollisuudet ja lähtökohdat. Me itse tehdään valintoja, joiden mukaan me sitten eletään.
Mä olen nipinnapin seiskan keskiarvolla päässyt pois peruskoulusta matematiikka, fysiikka, ruotsi ja historia olivat vitosia. Äidinkieli, kotitalous, uskonto ja musiikki ysejä. Ja muut aineet sitten näiden arvosanojen välissä. Jos äidinkieltä ja uskontoa ei lasketa niin kaikki muut lukuaineet taisivat olla kutosia ja taito- ja taideaineet sitten kaseja. Niillä arvosanoilla sitten kokkikouluun ja tänään olen tässä…
Mä taisin kasvaa teinistä aikuiseksi. 😛
-M-