Helsingin sanomissa oli Lauantaina 10.1 artikkeli : Kirjailija Jari Ehrnrooth: Hyvinvointiyhteiskunta perustuu valheelle Ensinäkin tekstin sisäällään pitämät totuudet pysäytti. Luin tuota artikkelia kotimatkalla bussissa, artikkeli pyöri mielessäni kahlatessani vajaan kilometrin kotimatkaa umpihangessa. Sitten tulin kotiin ja luin tuon artikkelin uudelleen ja koska olen kirjoittamisesta pitävä pallosilmäinen humanisti, niin päätin rustailla omia ajatuksia lainausten kanssa tähän blogiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan koko artikkelin, sillä mulla on pienehkö taipumus irroittaa teksteistä irrationaalisia osia ja pohtia niitä siten, että alkuperäinen aihe pääsee jaaritellessa unohtumaan. 😉
Suomen on vallannut hyvinvointiaate, jota tunnustavat kaikki poliittiset puolueet. Opin mukaan hyvinvointi on korkein tavoite, joka johtaa hyvään elämään ja onnellisuuteen.
Hyvinvointi määräytyy opin mukaan siten, että olet terve, kouluttautunut, hyvännäköinen, urheilullunen, täydellinen vanhempi, uraohjus, käyt usein salilla tai muuten vain urheilemassa. Tämän päivän hyvinvointiaatteen mukaan elämä on suorituskeskeinen läpijuoksu, joka aikanaan päättyy kuolemaan. Elämästä ei osata nauttia, vaan sitä suoritetaan. Kaikki aika on aikataulutettua aikaa ja kalenterissa ei riitä sivut ja rivit kaiken sen pakollisen suorittamisen lisäksi. Sulla on oltava ulkoisesti kaikki kunnossa, jotta olet onnellinen. Näin uskotaan.
Näin kuuluu Ehrnroothin ydinväite: Läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.
Hyvinvointiaate on onttouden oire.
Niin… Mun mielestä on jokseenkin paradoksaalinen ilmiö, että kun kaikki perusasiat ihmisellä on hyvin, niin sitten voidaan pahoin. Mutta koska ihminen on henkinen olento myös (uskon, että kaikella elävällä on sielu), niin sen henkisen puolen hoitaminen on tärkeämpää, kuin materian haaliminen ja kuntosalijäsenyys. Jos mä lähtisin tekemään kyselyä kaduille, että mikä kenetkin voisi tehdä onnelliseksi, niin saan ainakin seuraavanlaisia vastauksia: – Raha, elämän rakkaus, lapset, siisti koti, siivooja, hyvä ruoka, urheilun jälkeinen olotila, uusi auto ja konserttiliput lempparibändin keikalle. Mä en sano, etteikö edellämainituista asioista tulisi onnelliseksi, iloiseksi tai tuntisi muuten vaan hyvää mieltä ja fiilistä. Mutta me jokainen tiedetään, että tämä hetken huuma, konkreettiset asiat on vain olemassa hetken. Keikat loppuu aikanaan, uusi autokin muuttuu vanhaksi rotiskoksi ajan saatossa, urheilun jälkeinen euforia ei kestä loputtomiin, hyvän aterian jälkeen tulee nälkä ja kaipaa uutta ateriaa, siivoojan aikaansaama siisteys muuttuu kaaokseksi, lapset kasvaa aikuiseksi, elämän rakkaudesta tulee aikanaan puoliso, jonka kanssa jaetään arki ja rahaa on aina liian vähän. 😉
Harva sanoo, että henkinen tasapaino ja rauha tekee onnelliseksi. Harva myöskään kertoo, että sitä he tähtäävät, vaikka se olisi se asia, johon jokaisen on pysrittävä. Eli tekemään työtä oman henkisen puolensa kanssa. Ihmiset on melkoisen onttoja tavoitellessaan kaikkea onnellisuus-materiaa, vaikka oikeastaan onnellisuus-materia pahentaa oloa…
”Ihminen ei ole valmis. Se on vaarallisin mahdollinen ajatus, että olisimme valmiita ja hyviä sellaisina kuin olemme.”
Elämänkaariteoria tuo sen aika hyvin esille, että kehittämistä ja kehitystä on koko elämä ja yhtä sopeutumista. Milloin ihmisenä ollaan valmiita, ehyitä ja kokonaisia? – Ei milloinkaan! Elämän päätärkoitus on repiä ihminen tuhansiin pienenpieniin palasiin, joista sitten kootaan ihminen uudelleen, kunnes olet siinä pisteessä, että viimeinen pala on liki paikallaan ja sitten se syystä tai toisesta hajoaa atomeiksi. Näistä kriiseistä ja vaikeista ajoista olisi opittava. Kriisistä selviytyminen ei ole mikään suorituskeskeinen kilpailu, että kuka selviytyy traumoistaan yli nopeiten. Tärkeintä olisi oppia siitä kriisistä jotain ja sitä kautta ymmärtää muutostaan ihmisenä. Yksi tärkeimmistä asioista kohti mielenrauhaa ja onnellisuutta on nähdä ja ymmärtää, kuinka itse käsittelee tunteitaan. Miltä tämä minusta tuntuu? Jos minusta tuntuu tältä, niin miltä tuosta toisesta ihmisestä tämä asia oikein tuntuu? Pystytään ajattelemaan, että miltä itsestä tuntuu, mutta harva ajattelee, että miten omat itsekeskeiset tavoitteet ja niiden toteuttaminen tuntuu muista, etenkin jos näiden tavoittelu tapahtuu toisten ihmisten kustannuksella, niin kuin se yleensä tapahtuukin.
”Olemme täällä kehittymässä paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi. Juuri tällaista näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.”
Henkisyys on oikeastaan kaiken perusta. Tuli se henkisyys sitten mistä tahansa uskonnosta, uskomuksesta tai vastaavasta. Mä en tunnusta kristinuskoa sellaisena, kun se on. Mutta mä uskon kuitenkin, että voin saavuttaa henkisen tasapainon joka tapauksessa. Ne on niitä hetkiä, kun tuntee olevansa osa koko universumia. Se hetki, kun ymmärtää, että minä itse on kuitenkin pieni asia koko maailmankaikkeudessa. Minä en siis ole kaikki kaikessa, vaan maailmassa on muutama muukin ihminen minuutensa kanssa. Silloin, kun siihen tyhjyyden tilaan pääsee, niin rentoutuu. Omalla kohdalla ne hetket ilmentyy usein kun olen yksin esimerkiksi vesijuostessa, musiikkia kuunnellessa, yksin kävellessä. Niitä hetkiä, kun antaa tajunnan vain virrata tarvitsematta tarttua yhteenkään ajatukseen.
Minä – keskeisessä maailmassa minä ole tärkein. Minuus ja sen tärkeys asettaa joka ikisen muun ihmisen tossijaiseksi. Maailman on vallannut narsismi, ei narsistisen persoonallisuushäiriön määritelmän mukaan, vaan siten että ihmisellä on suuri tarve korostaa omaa itseään ja omaa erinomaisuuttaan.
Onnellisuus tulee kuitenkin ei konkreettisista asioista, vaan muistoista, jotka saa hymyilemään ja nauramaan. Ihmisistä, jotka haluavat olla kanssasi, siksi että sinun kanssasi on kiva olla. Hyvästä itsetunnosta, siitä, että saa jonkun aidosti ilahtumaan ja siitä, että voi iloita muiden onnesta. Tärkeimmäksi mä kuitenkin nostan sen, että fyysisen puolen lisäksi myös henkinen puoli on kunnossa. 🙂
Humanisti lopettaa lässytyksensä.
Kiitos ja anteeksi. 🙂
-M-
Nimenomaan ei… Perusturvalliset asiat on meille itsestäänselvyys. Ei kukaan arvosta sitä, mikä kuuluu jokaiselle perusoikeutena, sitähän tuossa haettiin ja se on juurikin se paradoksaalinen ilmiö. Me ei olla onnellisia, vaikka meillä on kaikki. Kehitysmaissa niillä ei ole kaikkea. Me on tyydytty lojumaan jossaan nollatilassa, tyhjiössä ja uskokaan, ettei meidän tarvitse enää kehittää tai kehittyä.
Mistä ne muistot muodostuu? Tästä hetkestä ja tulevaisuudessa meitä odottaa kasa uusia ja uusia muistoja. Muistot taas muovaa meistä sen, mitä me ollaan tänään. 🙂 Siksi muistoja pitää vaalia niin hyviä, kun huonojakin, jotta me voidaan kehittyä henkisinä ihmisinä ja persoonina.
En mä ole onnellinen oikeasti, ennen kun mulla on henkinen tasapaino, itsetunto ja kyky hyväksyä itseni ja muut ihmiset sellaisina, kun ne on. 🙂
Se, että tulevaisuus muuttuu ja on kykenevä muuttumaan vaatii uskoa ihmisiin, ei pelkästään itseen. Yksinään kukaan ei oikeastaan pysty tekemään mitään.
Humanistit alkaa olla katoava luonnonvara, mutta henkinen pääoma on huomattavasti arvokkaampaa, kun mikään maallinen pääoma. Henkinen pääoma ja sen kasvattaminen on tajunnanräjäyttävä kokemus, joka antaa enemmän, kuin yksikään hetken hurma. Vuoristoratakyyti on mieletöntä, mutta kymmenennen kerran jälkeen se sama kyyti alkaa puuduttaa tai oksettaa. 😉