Taas on marraskuu lähtenyt ihan vauhdilla käyntiin. Töihin voisin tulostaa itsestäni 3D-kopion ja henkilökohtaisessa elämässä sattuu ja tapahtuu. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ystävä ajoi kolarin ja sai selkänikamaansa murtuman. Tänään käytiin sitten isolla porukalla sairaalassa moikkaamassa ystävää, sillä tähään on kyseisen henkilön synttärit. Vietiin tuomisina kortti, suklaata, karkkia, tikkari ja ilmapallo. 😀 Ja tietysti suolapurkki, kun sairaalan ruoissa ei ole koskaan tarpeeksi suolaa. 😀 Itse olen ehtinyt muutamaan otteeseen tekemään kenttätutkimusta sairaalaruoan suolattomuudesta…
Tänään mä olen pohtinut onnettomuutta ja ylipäätään ihmiskohtaloita. Se, mitä muille tapahtuu tuntuu todella dramaattiselta, mutta itekin sitä vaan menee päivästä toiseen ja aina tätäkin päivää seuraa uusi päivä. Jos mä itse pohdin, kuinka hasardilta mun touhu näyttää muiden silmiin, niin en mä voi, kun hymyillä. 😀 Minähän se olin, joka umpparileikkauksen jälkeen salaa hiippailin kauppaan hakemaan ostoksen tai pari, koska oli pientä kapinahenkeä. Minä olin se joka muutti 12 tikin haava kaulassa kilpirauhasleikkauksen jälkeen ja minä olin se, joka purkasi silmäleikkauksen jälkeen muuttolaatikoita salaa, kun muiden silmä vältti. Kaikki oli ympärillä olevien ihmisten mielestä kiellettyä ja jokainen olisi ollut valmis passaamaan, mä en vain halunut olla passattava. Kipu on se, joka asettaa rajat tekemiselle. Kyllä sen kropassaan tietää, että mitä voi ja mitä ei voi tehdä, enkä koskaan ole repinyt itseäni tai leikkaushaavoja. Moni on, tiedän sen. 😀
Jotenkin sitä tulee pohdittua myös sitä, että jonkun silmiin mun elämä on hoitojen ja muiden vuoksi raskasta. Onhan se, mutta monilla muillakin on raskasta, vaikkei mitään hoitoja tai sairauksia olisikaan. En mä lähtisi määrittelemään elon helppoutta ja autuutta sen pohjalta, että mitä hoitoja ja sairauksia ihmisillä on. Suurimman osan ajasta (blogiin avautumista ei lasketa) mä en edes ajattele olevani mitenkään sairas. Tiedän, ettei kaikki ole niin kuin pitää, mutten mä osaa pitää Basedowia sairautena, kun sen mukanaan tuomien lieveilmiöiden kanssa on elettävä. Mun silmät on lopunelämää ulkonevat, mutta se on kosmetiikkaa ja enempi muiden ongelma, kun mun. Koska muut mun naamaa tuijottelee enempi, kun itse. Mä syön loppuelämäni kilpirauhashormonia, mutta niin mä ajattelin jo alkuvuodesta 2011, kun autoimmuuniperäinen kilpirauhasen vajaatoiminta todettiin. Mun kilpirauhasen piti tehdä hidasta kuolemaa ja jossain vaiheessa sammua ja surkastua kokonaan pois. No, kaikki lukijat tietää tarinan ja tietää, ettei se ihan niinkään mennyt. Ensin kilpirauhanen tekikin kuolemaa, mutta sitten se päättikin alkaa käydä ylikirroksilla ja aiheutti tuhoa, kunnes se poistettiin kirurgisesti. Mähän siis olisin terve, jos vasta-aineet olisi nollassa. Joku päivä ne varmaan onkin. 🙂 Sitten mä näytän enää vain vähän kummalliselta jättisilmineni. 😀
Monet Basedowit on huolissaan ulkonäöstään, mä en liiemmin koskaan ole ajatellut asiaa ulkonäkökeskeisesti. Siinä suhteessa lääkärit on kummissaan, koska lähestulkoon kaikille, sukupuolesta riippumatta silmien ulospäin pullistuminen tuottaa jonkunnäköisen kriisin ulkonäöstä. Mä olen ehkä ulkonäon vuoksi kiusaamista lapsesta saakka kokeneena kaiketi kasvattanut paksun nahkan. Se on oikeestaan aika sama, että haukutaanko läskiksi vai nistiksi. 😀 Ongelma on niissä muissa ihmisissä, ei minussa.
Ja onhan tästä revitty huumoria. Kerran multa tuli joku kysymään, että: ”Miksi sun silmät näyttää tolta?” Vastasin: ”Mä aivastin vahingossa silmät auki ja sen jälkeen nää näytti tältä.” Ja jos joku on alkanut tuijottaa, niin mä olen avanut silmäni niin suuriksi kuin saan ja tuijottanut takaisin. Olen mä joksus kuullut olevani demonin riivaama. 😀 Vaihtoehtoja on rajattomasti.
Mutten mä ala kulkemaan paperipussi päässä siksi, että joku saattaa sanoa jotain loukkaavaa tai iksi, että näytän erilaiselta, kuin muut. Mä kohtaan työkseni ihmisiä ja olisi vähän kummallista harjoittaa ammattiaan, jos sitä ihmisten kohtaamista rupeaisi pelkäämään. Mulla ei ammatissani ole muita työvälineitä, kuin oma itseni. Ja enhän mä olisi oma itseni, jos yrittäisin piilottaa itseni. Ihmisten täytyy nähdä ja täytyy oppia ymmärtämään erilaisuutta ja suvaita se, ettei me olla kaikki toistemme identtisiä kopioita. Ja kaikki meistä ei kuulu ulkonäkönsä puolesta yleisiin normeihin.
Mua ei kiinnosta, mitä muut oikeastaan ajattelee, mua kiinnostaa oma toipuminen. 🙂 Ja oma elämä. 🙂 Vaikka tässä on kaikennäköisiä vastoinkäymisiä tupsahdellut eteen ja välillä ärsyttää niin, ettei verikään meinaa kiertää, niin hyvääkin on tulossa. 🙂
6.12 Apulannan keikka Helsingissä, jonne ollaan menossa kera hyvien ystävien.
Ja muutamaa päivää ennen Joulua on pikkujoulut, jonne on tulossa läheisiä ja rakkaita ystäviä. <3
Sitten onkin joululoma ja Tammikuussa 10.01 Apulannan Barona-areenan keikka!!! Ja paljon muutakin mukavaa. 🙂 Miksi mä valittaisin?
-M-
Ps: Tänään melkein tosissani toivoin, että joku tukehtuisi omaan sylkeensä kesken puheen. Olin ilkeä, myönnän. Enää en toivo, että joku tukehtuu sylkeensä, mutta voisihan sitä alkaa yskittää vaikka pahuksen paljon. 😉