Se on työpäivä jälleen. Aamulla juon kotona kahvia samalla, kun puen päälle, pesen hampaita ja koetan herätä. Kissoille ruokaa, reppu pitää pakata ja tarkastaa kalenterista, missä pitää olla aamulla. Ripirapi – tahtia bussipysäkille, bussiin, luen päivän Matro – lehteä, hyppään pysäkilläni bussista pois, astun työpaikan ovesta sisään leimaan kellokortin ja menen työpisteeni ääreen. Tietokone auki, söhköposti auki, puhelimen tarkastaminen ja kohti kahvihuonetta. Kahvihuoneessa aamukahvi kitusiin, siitä sitten palaveriin ja tästä rupeama alkaa.
Muistettavaa on paljon, to do – lista tuntuu siltä, etten ehdi tekemään kaikkea edes ennen eläkeikää. Kolme projektia päällä samaan aikaan ja sitten vielä erimittaisia asiakkuuksia ja ihmiselämien kannustamista. Minua pitäisi olla kolme ja kloonausta ei ole keksitty. Lounastaukoon mennessä käveltyjä kilometrejä työpaikalla saattaa helposti olla neljä. Lounastauon jälkeen taas mennään ja iltapäivällä viimeisinä minutteina saattaa olla aikaa vastailla sähköposteihin. Työ on hektistä ja mitkään aikataulut ei päde ja vielä vähemmän suunnitelmat. Mun työ on jatkuvaa improvisoimista, säätämistä ja kikkailua. Ainoa, mikä on säännöllistä on työaika ja sekin toisinaan ei sitä ole.
Ja siltikin mä pidän mun työstä ja olen ylpeä ammattitaidostani. Moni samassa tilanteessa oleva löisi hanskat tiskiin ja luovuttaisi. Mä en. Valtaosa tarvitsee jonkun säännönmukaisuuden, mä tarvitsen ruokaa ja kahvia, niillä mä pärjään. 🙂 Mä olen ammattiylpeä ihminen ja viimeaikoina mä olen todellakin huomannut, ettei mun työtäni pysty ihan joka jännu tekemään, aikaisemmin olen uskonut niin. Koulutuksella on väliä ja ammattieettisyys ei ole itsestäänselvyys, vaikka olen niin uskonut. Enää en. Käytäntö on opettanut mua ja teoria toimii työn tukena. 🙂 Mä siis olen hyvä siinä, mitä teen.
Mulla on työyhteisössä vertaisia, jotka ymmärtää ja tajuaa. Mua autetaan ja mä pystyn olemaan sellainen kun olen. Mulla siis on tukijoukkoja. Töistä mä olen saanut hyviä työkavereita, vai voiko jopa sanoa työystäviksi. 🙂 Eräs työkaveri sanoi mulle: ”Jos sun kanssa ei tule toimeen voi ihan oikeasti kattoa peiliin.” Mä naurahdin ja käskin tulla katsomaan mun henkilökohtaista elämääni, mutta henkilökohtainen minä ei ole työminä.
Vaikka mä olen töissä aikalailla oma itseni ja sellainen, kuin olen. Niin hyvät hermot ja kyky luovia erilaisten ihmisten parissa on mun vahvuus. Myös se, että olen tietoinen siitä mihin pystyn ja mihin en. Olen myös valmis oppimaan uusia asioita.
Mä mietin hetken, että otanko alkusyksystä heitetyn haasteen vastaan, minut haastoi minä itse. Miettimisaikaa ei ollut paljon, mutta päätin ottaa loikan tuntemattomaan ja samalla ottaa loikan kauas pois mun mukavuusalueelta. Mä sain mahdollisuuden lähteä luomaan uutta ja oli mahdollisuus tarttua haasteeseen. Otin mahdollisuuden vastaan.
Siinä, missä monilla ilmenee muutosvastarintaa uusien asioiden suhteen, niin mä taas herään ja saan paljon aikaiseksi. Tulee semmoinen tunne, että ikään kuin sähköistyy ja innostuu. Mä elän niistä hetkistä ja mä haluan kyetä ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen. 🙂
Vaikka itsetunto on korkealla, niin uusiin ympyröihin mennään aina hattu kourassa ja kunnioitetaan toimintatapoja.
Sitten soluttaudutaan. 😉
Mä olen pallosilmäinen kameleontti-ihminen työssäni. 😛
-M-