Helsingin sanomissa (18.8.14) oli mielipidekirjoitus: Tunnustan syrjäytyneeni vapaaehtoisesti. Kuka tahansa saa tässä maassa syrjäytyä ihan vapaasti, yhteiskunta maksaa.
Enemän mä olen huolissani niistä viisikymppisistä, jotka saavat kenkää yt-neuvotteluista, joita ei kukaan huoli töihin, kun henkilöstä, joka valittaa paljon maksaneista aivoistaan. Miksi ihmeessä tämä henkilö ei jättänyt hakemusta laittaessaan kertomatta, että on maisteri? Tekikö tämä maisteri opintojensa ohella töitä ja minkä alan maisteri?
Kun Suomessa korkeasti koulutettu henkilö hakee työhön, jossa koulutusvaatimukset on pienemmät, kuin mitä itse omaa, niin silloin ei lähdetä keulimaan sillä maisterin paperilla. Korkeasti koulutetulla henkilöllä ei suinkaan ole gurun maine työnantajan silmissä, vaan työnantaja näkee maisterissa työntekijän, joka lähtee heti pois, kun parempaa työtä on tarjolla. Ja niinhän se on. Kuka maisteri ihan vaatimattomuuttaan tekisi parilla tonnilla kuussa duunia, kun joku voi tarjota paikkaa missä maksetaan yli puolet enemän?
Muutenkin tommonen tutkinnoilla keuliminen ja päteminen aika ajoin ärsyttää. Mitä korkeammin koulutettu, sitä enempi vieraantuu todellisuudesta. Niinhän se on! Sitten kun tässä maassa on iso joukko korkeasti koulutettuja tietäjiä, jotka ei ole tietäväisyydestään ja suurista aivoistaan huolimatta tehneet töitä juuri koskaan. Ja kun siinä kolmenkympin korvilla valmistut ja haet ekaa työpaikkaasi, niin kyllä työnantajat katselee pikkusen kieroon.
Toinen ääripää tässä maassa on ne, jotka on onnistuneet elämään kolmekymppisiksi hankkimatta työkokemusta, ammattia tai muutakaan.
Tää on ääripäiden valtio ja loppujenlopuksi tavallinen työssäkayva ihminen saa sitten maksaa akateemikkojen ja kouluttamattomien elämisen. Mikä tässä ei nyt mene ihan oikein?
Vapaa-ajan ystäväpiirissä pääsääntöisesti pyörii ihmisiä, jotka on suorittaneet yhden tai kaksi ammatillista tutkintoa, mahtuu joukkoon muutama ammattikorkean suorittanutkin.
Työkaverit on kaikki maistereita tai muuten vaan korkeasti koulutettuja (niiden täytyy olla). Minun ei tarvitse. Mä käyn ammattikorkeaa siksi, että mun työnsaantimahdollisuudet paranee, mutten mä tahdo tehdä hallinnollisia hommia. Käytännön työ käy.
Mulle riittäisi nämä kaksi 2.asteen tutkintoa, ellei laki ja työnantajat pääsääntöisesti vaatisi 3.asteen tutkintoa.
Syy siihen, miksi mua pyydetään työhaastatteluihin on se, että mun CV:ssä ei ole aukkoja. 2kk olen pisimmillään ollut työttömänä ja silloinkin mulla oli edellisen työsuhteen loppuessa jo tiedossa seuraava sopimus, joka alkoi kahden kuukauden päästä edellisen loppumisesta.
Verrattuna moneen ikäiseeni mä olen aloittanut työelämän nuorena. Valmistuttuani ensimmäiseen ammattiini sain heti töitä paikasta, jossa olin aiemmin ollut iltatöissä ja kesätöissä.
Muistan, kun olin siinä kahdenkympin korvilla ja mulle tultiin sanomaan: ”Helppoahan sulla on, kun sä asut vanhemmillasi ja opiskelet. Sun ei tarvitse ottaa vastuuta mistään.” Tämä henkilö jätti vain mainitsematta työn, jota opintojen ohella tein. Maksoin itse laskuni ja menoni, sekä säästin rahaa ensimmäistä kotia varten tehtäviin hankintoihin. Hänellä olisi ollut mahdollisuus samaan, mutta hän valitsi elämän tukien avulla.
Silloin se kommentti sattui, mutta nyt ymmärrän, että se oli katkeruutta… ehkä…
Kun mä työllistyin, niin aloin vapaaehtoisesti maksaa laskuni ja menoni. Muistan, kun äiti tuli pyytämään mun puhelinlaskua ja sain ylpeänä ilmoittaa: ”Maksoin sen mun omasta palkasta, sun ei enää tartte maksaa mun laskuja.” Ja se oli mulle iso hetki, silloin mä olin aidosti ylpeä itsestäni ja matkalla kohti itsenäistä elämää.
Täysi-ikäisenä kertynyttä työkokemusta on vähän vajaa 10-vuotta takana ja kaksi ammattitutkintoa ja korkeakouluopinnot noin puolessa välissä. Mukanani kulkee myös Herra Morbus Basedow II, jonka kanssa on vain elettävä ja käydä sekin läpi. Ikää mulla on 28-vuotta. Siihen nähden mä olen jollain mittapuulla vetänyt elämäni tähän saakka ihan kivasti.
Mutta se, mikä on vienyt eteenpäin ja pakottanut pärjäämään on se, etten mä tahdo elää almuilla, enkä toisten siivellä. Apua ja lainaa saatan välillä nöyrtyä pyytämäänkin. 😉 Mutta mulle on tärkeää saada syödä itse tienaamaani leipää. 😀
Mutta työelämässä mä olen vielä nuori ja keltanokka. 10-vuotta työtä ei paina vielä missään. Mulla on vielä yli 30-vuotta työelämää jäljellä, ellen minäkin sitten jää jostain syystä työttömäksi.
Valtaosa mun ikäluokasta on opiskellut ammatin ja tekee tällä hetkellä työtä, ovat tehneet jo pitkään ja heillä, kuten minullakin alkaa ruuhkavuodet kolkuttelemaan ovella. 🙂
Mutta tärkeämpää, kuin opiskelu tai opiskelemattomuus on se, että sä pystyt nauttimaan elämästäsi ja toteuttamaan haaveesi. 🙂 Pitää uskoa itseensä, uskoa siihen mitä tekee ja haluaa tehdä. 🙂
-M-