Minä olen epäkypsä, rakentavaan keskusteluun kykenemätön ihminen, joka toimii hetken mielijohteesta, eli impulsioidensa ohjaamana. Tietenkään sinussa ei ole mitään vikaa, vaan kaikki sinun negatiiviset puolesi ovat vain ja ainoastaan minun pääni sisällä. Minä olen tässä se, joka tekee jatkuvasti tulkintavirheitä ja käsittää kaikki sanomasi väärin. Sinä raasu, kun et sanomisistasi ota mitään vastuuta.
Onneksi en ole enää osa elämääsi millään tavalla ja onneksi olen löytänyt tukiverkon päästäkseni sinun kanssasi koetusta syöksykierteestä ulos.
Olet empätiakyvytön, etkä kyennyt ymmärtämään edes murto-osaa siitä, mitä elämässäni kävin läpi. Sinun mielestäsi negatiiviset tunteet piti siirtää pois ajatuksista ja käsitellä ne sitten, kun siihen sattuu tulemaan sopiva sauma. Vaikka itse ehkä pystytkin käsittelemättä jättämään asioita, niin se ei tarkoita sitä että kaikki voi.
Mielestäsi olin liikaa läheisteni tukena, vaikka mun olisi pitänyt ajatella itseäni ja omaa hyvinvointiani. Kun se aika tuli, että sairastuin ja romahdin, niin mielestäsi minun pitikin tulla ulos omasta kuplastani ja huomioida muut ihmiset. Kun mä tein niin ja väsyin, niin käskit minun alkaa harrastaa liikuntaa ja laihduttamaan ja haukuit laiskaksi ja saamattomaksi, kun en siihen kyennyt. Olin väsynyt, en jaksanut.
Keväällä pääsin vaikutuspiiristäsi pois. Elämäni kirkastui, eikä mulla ollut enää mitään kummempia sidoksia sinuun. Sain elämäni takaisin, lähdin toipumaan ja mua jopa kunnioitettiin, kun et ollut mulle toimintaohjeita jakelemassa ja laukomassa idioottimaisia mielipiteitäsi mun lähellä. Mä toivuin, aloin liikkumaan ja jopa laihduin.
Nyt sä haukut mua lapselliseksi, vaikka itse keksit edelleen tekosyitä, miksei voida nähdä. Sä keksit niitä tekosyitä kolme vuotta ja selitit mulle, että sun täytyy elää omaakin elämääsi. Kaikkien muiden ihmisten kanssa vietetty aika oli sulle omaa elämää, mutta mua et huolinut osaksi elämääsi, vaan mä olin jonkinlainen korvike, kun muuta elämää ei ollut.
Kun mä otin asian kanssasi puheeksi, sä vain väitit mun keksivän päästäni mitä kummallisimpia juttuja. Vetosin sun mielestä liikaa omaan sairauteeni, etkä edes suostunut ymmärtämään mistä oli kysymys. Sun mielestä kun mun olisi pitänyt elää samoilla linjoilla sun kanssa ja toipua siinä vauhdissa, missä sä ajattelit mun toipuvan. Kun niin ei käynytkään, niin sä turhauduit.
Mun elämäni paras päätös oli se, kun lähdin kävelemään sun vaikutuspiiristä ja sain uuden elämän. 🙂 Nyt sä et enää voi sille mitään. 🙂
-M-