Tässä on ehditty kaiken keskellä pohtimaan miehen ja naisen malleja, seka niiden vaikutusta lapseen/lapsiin. Koko keskustelu lähtee siis tästä kuuluistasta homojen adoptio-oikeudesta ja sen saamisesta pariskuntana, eli avioparina. No, sitä asiaa on puitu ihan loputtomiin, mutta tää mallikysymys on minusta äärimmäisen mielenkiintoinen ja herättää muistelemaan omaa lapsuuttani.
Mä olen ollut hyvin herkkä ja itsesuojeluvaistoinen lapsi, mutta olen juoksennellut poikien kanssa metsässä, leikkinyt sotaa, rakennellut majoja ja pelannut jalkapalloa. Vauhtia ei ole puuttunut alakouluikäisen lapsen tekemisistä. Tytöt hoivaili pihalla nukkeja, mä en ikinä jaksanut kauaa niihin leikkeihin keskittyä. Oli paljon kivempaa juosta metsiköissä, kerättiin sammakonkutua, sammakoita ja liskoja ämpäreihin ja äidin suureksi riemuksi pitkä vaalea tukka oli usein täynnä takiaisia, kun illalla kotiuduin. 😀
Piirrettyjä katsellessa tuhahtelin mielessäni kaiken maailman avuttomille prinsessoille ja katselin mielummin Pratkähiiriä, Turtleseja ja HeMania. Nukketalon valtasi aika usein muovisotilaat, jotka tekivät sotastrategioita teetä juoden. sen siitä saa, kun on viisi vuotta vanhempi isoveli ja leikkikaverina puolitoista vuotta nuorempi pikkuveli. 😀 Barbieiden kohtalo saattoi olla julma, sillä taistelutilanteissa niiltä usein irtosi raajat.
Mutta kilpailutilanteita mä olen aina inhonnut ja olen aina inhonnut valita parhaita tai asettamaan asioita paremmuusjärjestykseen. Mä en koskaan ymmärtänyt, että miksi pitää kilpailla kavereita vastaan koulun liikuntatunneilla. Mä olin itse keskiverto. Joukkuelajeissa ja pesäpallossa mä olin hyvä, mutta yksilölajeja yleisurheilussa inhosin.
Mua on voinut sanoa poikatytöksi, mutta olen ollut myös herkkä lapsi ottamaan kaiken itseeni ja paksun nahkan olen kasvattanut myöhemmin.
Kuka tai mikä on mun mallini? Jälkeenpäin mä ymmärrän, että äitini ja hänen äitinsä on olleet vahvoja naisia, siskoni myös. Mäkin olen vahva nainen. Mun ei tartte olla missään tilanteessa oikeastaan peukalot keskellä kämmentä, jos en osaa, niin mä opettelen. 🙂 Jos en tiedä, kysyn. Mutten mä tänäkään päivänä ole jäänyt kädettömäksi lamppujen asennuksen kanssa, huonekalujen kokoamisessa tai missään muussakaan vastaavassa touhussa. Kaikki onnistuu. 🙂
Mitä miehen ja naisen selkeisiin rooleihin tulee, niin meillä on ollut aika sukupuolineutraalit roolit. On tietysti molemmilla vanhemmilla ollut omatkin juttunsa, mutta molemmat teki ruokaa, leipoi, siivosi, oli lasten kanssa. Toinen vei mutja pikkuveljen päiväkotiin ja toinen meidät tuli aina päiväkodista hakemaan.
Oli se kesä, kun koitti siirtyminen 6. – luokalle. 🙂 Me keksittiin hyvän ystävän kanssa (joka oli tyttö), että nyt on metrohousut ja kalastajalakit muotia. 🙂 Olihan ne muotia, mutta lähinnä pojilla. Tämä ajatus iski meihin samaan aikaan, kun Apulannan Mitä vaan – musiikkivideo alkoi pyörimään Lista – nimisessä musiikkiohjelmissa. Molemmat sai metroghousut ja kalastajalakit. sitten pukeuduttiin vielä isohkoihin fleece-paitoihin, joita koristi ruutukuviot. Näin tyylikkäinä me saapasteltiin kouluun ensimmäisenä koulupäivänä. Tytöt katsoi meitä pikkusen kieroon, mutta pojat ei. Asteltiin ystäväni kanssa luokaan ja yksi luokan pojista huusi: ”Sieltä he saapuvat The Merto Girls!”
Viidennellä me alettiin jo heilumaan poikien kanssa välitunnut ja se sama meininki jatkui kuudennella. Luokan suosituimmat pojat ja jopa ne ujot ja hiljaiset hyppi hyppistä meidän kanssa. Välillä me pelattiin jalkapalloa tai oltiin poliisia ja rosvoa. Poikien keskuudessa me oltiin suosittuja tyttöjen keskuudessa ei, sattuneesta syystä…
Mutta ei me oltu ystävämme kanssa oikeasti mitään muuta, kun kavereita vailla ja tyttöjuttuihin kyllästyy.
Tosin me kyllä oltiin vuosien aikana keksitty kaikkea mahdollista jäynää opettajien ja luokan prinsessojen päänmenoksi, vietettiin hyvin paljon aikaa jälki-istunnoissa.
Murrosikä mulla alkoi varhain ja yläasteella kuvioihin tuli muotivaatteet ja meikit ja kaikki muu mahdollinen. Vaalea tukka muuttui punaiseksi, mä näytin teinitytöltä, jolla oli katujätkän tavat. (niin äiti sanoi). Ja herkkyyden päälle lähdin kasvattamaan suojamuuria, nuoruuden angstit ja ihmissuhdesotkut tuli kuvioihin ja sain tietää, mitä on olla oikeasti vihattu. Mä en ymmärtänyt seitsemännellä luokalla, miksi mua vihattiin ja haukuttiin. Vasta myöhemmin mä olen ymmärtänyt, että mulla oli naisen muodot, kun muut vielä kuumeisesti odotteli murrosiän alkamista ja se, että mun kaverit oli pääsääntöisesti poikia. Itse olin seiskalla ja ysiluokan pojat puolusti mua ja mun kavereita, jos tilanne äityi pahaksi. Sellaisesta saa tyttöjen vihat niskoille.
Vasta aikuisiällä mun kaveripiiriin on eksynyt naispuoleisia ihmisiä paljon enempi.
Mutta mitä poikatytöstä tuli? Varmaan joku odottaa, että ilmoitan olevani rekkalesbo, mutta ihan täysi hetero musta sitten kasvoi. Hetero, joka on selvinnyt monesta asiasta elämässään. Tänä päivänä mä olen sinut itseni kanssa ja olen se, mikä olen. Olen itsenäinen ja vahva ihminen, jolta elämä on ottanut pois paljon, mutta antanut myös paljon. 🙂
Prinsessavaihe jäi elämättä, mutta mikään ei estä mua tällä hetkellä tutustumasta kuusi vuotiaan tytön prinsessamaailmaan ja ottamasta selvää, mitä siinä maailmassa tapahtuu. Kun mieli on avoin ja auki, niin matkan varrella sitä oppii kaikkea uutta ja jännittävää. 🙂
Ja mitä siihen tulee, kun mies yrittää olla kohtelias ja availla ovia, usein tokasen, että: ”Kiitos, osaan avata oven ihan itse.” 🙂 Etenkin jos se näyttää mun silmiin teatterilta. Muhun ei tee vaikutusta se, että mua kohdellaan prinsessana, muhun tekee vaikutuksen se, että mua kohdellaan samanarvoisena ja arvostetaan semmoisena, kuin olen. 🙂
Tämmöiseksi mä kasvoin. 🙂
-M-