Päivä nro 2.

Kaksi päivää tupakoinnin lopettamisesta. Kukaan ei muuten kertonut, että ensimmäinen päivä on aika paha, ehkä se unohtuu ajansaatossa. Mutta tiedoksi tupakanhimo ei ole paha, vaan se tunne mikä tulee, kun ei polta tupakkaa. Tuntuu, ettei olisi tässä todellisuudessa kuin puoliksi ja puolet itsestä on sitten jossain ihan muussa todellisuudessa.
Ja eilinen aamu- ja iltapäivä oli tahtojen taistoa itseään vastaan, koska oli se puoli, joka halusi kovasti sytyttää savukkeen ja sitten oli se puoli, joka ei halunut sytyttää savuketta.
Vaikka sillä puolella, joka halusi röökille oli vahvemmat kertoimet, kun pösilönä olin unohtanut sytkärin ja liki täyden askin tupakkaa takin taskuun, niin oma tahto voitti ja olin polttamatta. 🙂 Muistelin vain tupakoinnin lopettaneen isäni sanoja: ”Ei se tupakka itsestään suuhun mene, eikä se itsestään myöskään syty.” Joku ehkä miettii, että mitä hyötyä tosta saa, mutta jos kerrankin viitsii yksinkertaistaa asiat, niin se tekee kaikesta helpompaa. Siis tupakan polton lopettaminen on simppeliä; – Älä polta tupakkaa. Ajatus ei varmasti toimi kaikilla, mutta mulla se jostain kumman syystä toimii. 🙂

Ja nukkumaan mennessä alkoi sydän hakkaamaan ihan hullua vauhtia ja melkeen iski paniikkikohtaus päälle. Eli vaikkei tupakkaa tee mieli, niin ilmeisesti viekkarit nostaa hetkellisesti sykettä. Hetken mä olin varma, että kuolen. Mutta nukahdin loppujen lopuksi kuitenkin.

Tänä aamuna heräsin helvetilliseen pahoinvointiin ja aloin oksentamaan limaa. Kun pahimmat limat oli poissa elimistöstä, niin hengittäminen muuttui mukavemmaksi. Ja pystyin iloisin fiiliksin lähteä kohti työpaikaa.
Ulkona oli ihana hengittää, linnut huusi puissa, ilma tuntui raikkaalta ja aurinko paistoi, hengittäminen tuntui kovin mukavalta… Siihen saakka kunnes pääsin bussiin. Jumankauta, miten voi julkisessa kulkuneuvossa haista niin pahalle!!! YÄK! Onneksi bussimatka kestää vajaat 20min ja sitten sain taas ihanaa ja raikasta ulkoilmaa. 🙂
Mutta ulkoa tuli taas siirtymäni sisätiloihin ja taas jotkut mystisen pahat hajut iski nokkaan ja aloin voida vähän pahoin. Pahoinvointi yltyi, kun pääsin työhuoneeseen. Huoneessa on seitsemän ihmistä, pölyä ja vanhoja kirjoja ja papereita pienessä tilassa, haju sai mut melkein oksentamaan. Avasin ikkunan ja annoin raittiin ilman tulla sisään. Taas oli mukava hengittää. 🙂
Eli onhan se kiva saada haju- ja makuaisti takaisin pikkuhiljaa, mutta se mistä ei kerrota julkisesti on tosissaan, että miten pahat hajut tuntuu entistä pahemmilta.

Sähkötupakkaan olen turvautunut hillitäkseni tupakanhimoa. Kun kaksi vuotta sitten hankin sähkösavukkeen, niin sen käyttö jäi, kun koin, ettei siitä ole mitään hyötyä ja se ei tunnu samalta, kuin oikea tupakka. Nyt kun lopettamishalua ja motivaatiota löytyy huomattavasti enemän, niin sähkötupakka tuntuu ihan hyvältä ajatukselta, kun ei enää oikeaa tupakkaa tahtoisi polttaa.

Mä en usko, että nää mun tänään mainitsemat asiat motivoi tai kannustaa ketään lopettamaan tupakointia. 😛

Ja ennen kaikkea, lopettamispäätös lähtee aina itsestä ja sitä on haluttava paljon ja vaikka kuinka paljon tahtoo, niin joskus voi tarvita jotain vierotushoitoa ja joskus voi jopa retkahtaa.
Syy, miksi mä kirjoitan näitä kokemuksiani niin mä ihan oiekasti haluan muistaa, minkälaista tää lopettaminen on, eli haluanko mä oikeasti sortua uudelleen? 😀

-M-