Pitäisiköhän joskus istua alas ja katsoa peiliin? Katsoa sitä silmiin, joka sieltä katsoo takaisin ja tunnustaa itselleen, että minäkin olen väärässä ja teen virheitä? – Ei ei ei! Minä olen tässä asiassa tasan oikeassa, enkä aio antaa tuumaakaan periksi, en varmasti tule vastaan, enkä varmasti tee mitään sen eteen, että joku tilanteeseen täysin syytön osapuoli olisi onnellinen.
Miksi en voisi mennä puolitiehen vastaan? Jopa sen puolitien yli, ehkäpä jopa perille saakka? – Koska se toinen ei tee niin, niin en kyllä minäkään. Olen itsekäs ja annan syyttömän kärsiä.
Mutta tahdon kaiken, tahdon kaiken menevän niin kuin minä sanelen, minun ehdot, minun säännöt, enkä jousta, enkä anna periksi, en tahdo rikkoa rajojani, koska ne ovat turvani ja minun turvallisuuteni takia syytön saa kärsiä.
Sanon ajattelevani syytöntä, mutta oikeasti ajattelen itseäni, sillä en mene vastaan, minulla on oikeuksia, mutta en tahdo velvollisuuksia, kuin sen verran mitä on pakko. Enhän minä voi mennä rajan yli, kun ei kukaan muukaan. En voi ylittää rajaa, koska olisin ainoa, hyväksikäytetty… Hyväksikäytetty se minä olisin ja sen vuoksi annan syyttömän kärsiä. Kunhan itse saan pitää pääni.
En uhraudu, en edes syyttömän vuoksi, enkä mene vastaan, vaikka se rajoittaa syyttömän onnellisuutta ja elämänlaatua, kunhan minä saan sen, mitä minä tahdon. Mitä sitten jos syytön kärsii? Se ei ole minun vikani, vaan olosuhteiden vika!
Olosuhteet pakottaa toimimaan, kuin toimin.
Olenko luonut olosuhteet kuitenkin itse?
Miettikäähän!
-M-