Kipeät muistotkin on jiskus käsiteltävä. Tää kulunut viikko on kyllä mennyt todellakin niiden käsittelyyn. Viime talvi otti multa melkein kaiken pois. Hyvä, ettei siinä hötäkässä mennyt usko itseen ja usko kaikkeen muuhunkin. Vielä kevätkin oli kohtuullisen raskasta aikaa ja toisinaan edelleenkin ne kevään muistot valtaa mielen… Ja niiden käsittelyyn tulee kulumaan aikaa ja tulee menemään energiaa… Mä todellakin toivoisin, että se ajanjakso elämästä katoaisi jonnekin. Mutta ei se katoa sen kanssa on opittava elämään.
Oikeastaan tammikuussa 2012 aloittaessani uuden työn alkoi elämä pikkuhiljaa näyttämään kuitenkin pilkahduksia paremmasta. Mä sain uuden mukavan työn ja paljon uutta ajateltavaa. Pääsin niinsanotusti pikkuhiljaa laatikosta ulos ja katsomaan vähän, että mitä niiden laitojen toisella puolella oikeasti onkaan. Joskus tarvitsee lähteä vain 20km:n päähän kotoa nähdäkseen jotain uutta ja ihmeellistä. 🙂 Nähdäkseen uuden maailman ja ymmärtääkseen, että mihin oravanpyörään sitä itsensä oikein oli ajanut aikaisemmin. Ensimmäsitä kertaa moneen vuoteen tunsin oloni taas vapaaksi hetken.
Kevät toi tullessaan parhaan ystäväni häät ja kolme uutta ystävää. Näistä ihmisistä en uskonut koskaan saavani minkään valtakunnan ystäviä, mutta nyt ovat.
Se hetki, kun ymmärrät, ettei vanhoilla kaunoilla ole merkitystä ja se kun ymmärtää itse luopua omasta ehdottomuudestaan ja käsityksestään, että millaisia muut ihmiset ovat. Ei ne olekaan pahoja, ilkeitä ja tyhmiä. Ainakaan sen enempää, kuin mitä itse olen. 🙂 Kun tein tämän havainnon, niin oikeastaan tulin hyvälle tuulelle. Ehkä minä tosiaan pystyn kasvamaan ihmisenä, oppimaan uutta ja päästämään vanhoista käsityksistäni. Noita kolmea ystävää en enää pois vaihtaisi. 🙂
Oikeastaan kesä 2012 herätti mut taas kaikkinensa eloon. Mä jaksoin tehdä kaikennäköistä.
Ja se viime talvinen surullinen ja ehkä masentuneenkin oloinen nuori nainen oli kadonnut. Se nainen oli saanut paljon hyvää huonojen juttujen tilalle. Se nainen oli potkinut kaikki itseä ahdistavat ihmiset pois elämästään ja saanut homman raiteilleen.
Ja kun yhtäkkiä havahtuu siihen, ettei olekaan surunsa kanssa yksin, vaan on ihmisiä, jotka haluaa auttaa ja on ihmisiä, jotka välittää musta sellaisena, kuin mä olen. Mun parasystävä sanoi mulle joskus: ”Sun ei koskaan tarvitse muuttua, sä olet paras tollaisena, kun sä olet.” Tai vastaavasti viime kesänä eräs FB-keskustelu: ”Ne, jotka susta oikeasti välittää, ne hyväksyy sut sellaisena, kun sä olet.”
Yhtäkkiä kun kuulee tommosia asioita, niin menee aika hämilleen sillä kolmen vuoden ajan mua yritettiin muuttaa ja mun toimintatapoja yritettiin muuttaa… Eihän kukaan käskemällä ja komentamalla muutu. Sen verran kovakallo mä olen, että alan pistämään vastaan ja toimin niin kun toimin. Ja toi mun toimintamallini toimikin siihen asti, kunnes se kuuluisa kilipirauhanen romahdutti mut. Se tunne silloin, kun ei enää pystynytkään ajattelemaan selkeästi ja johdonmukaisesti, eikä enää tuntenut olevansa oma itsensä. Tuntui kun olisi ollut vankina jonkun mekaanisen suorittajan sisällä…
Mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei sairaus muuttanut mua millään tavalla. Kyllä se muutti, paljonkin. Mä ajattelen ihmisiä toisella tavalla ja nykyään mä ajattelen, että monilla muillakin voi olla ongelmia, vaikkei ne niistä puhu. Mä ymmärrän entistä paremmin ihmisiä ja niiden pelkoa omasta terveydentilastaan. Mä en todellakaan ole niin kova ja ehdoton, kun ennen olin.
Toisaalta, tää sairaus opetti myös sen, että ketkä oikeasti välittää L , K, & S nämä mun uudet ystävät ilmestyi oikeastaan tyhjästä, eikä kukaan oo tuominnut tai mussuttanut mun kuullen mun puutteista tai siitä mimmonen oon. Toki niistä ajoista on puhuttu, jolloin ei tykätty toisistamme. 😛
Kesällä mä tosiaan sitten uudelleen henkiin heränneenä potkin ihmiset pois elämästäni, jotka vain aiheutti mulle kurjuutta, ahdistusta ja tuskaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä jaksoin taas ottaa elämän omiin käsiini ja päästää irti asioista, jotka ei tuoneet mulle mitään hyvää. Eikä mua kaduta mun ratkaisut ollenkaan.
Kesällä ja muutenkin oon saanut touhuta tätinä myös siskonpoikien kanssa. Ja niiden veijareiden kanssa, kun toheltaa ja koheltaa, niin aikakin menee kivasti. On kiva huomata, kun pojat oppii uutta ja kasvaa kokoajan. 🙂
Kesä toi tullessaan paljon uutta, ihmisiä jotka haluaa viettää aikaa mun kanssa ja paljon onnenhetkiä. Nää hetket ja ihmiset mä haluan yrittää ainakin muistaa silloin, kun kiukuttaa ja silloin kun maailma tuntuu kaatuvan niskaan. 🙂
Mun parasystävä ansaitsee suurimman kiitoksen. Ihminen, joka herätti (osittain tietämättään) mut näkemään maailmaa, sain uusia ystäviä ja auttoi keväällä havaitsemaan erään tärkeän seikan, mitä tuskin tajuaisin itsekään tänä päivänä. 😉
Ystävät <3
-M-