Tänään kävin esimiehen kanssa kehityskeskustelun ja meillä oli hyvä keskustelu asioista. Mun terveys nousi esille tietenkin ja lähinnä siitä keskusteltiin, kun töissä ei huomaa millään tavalla, että olisin kipeä. Ja esimies ehdotti, että jos liian raskaaksi jossain vaiheessa käy, niin duunia voitaisiin tarvittaessa osa-aikaistaa, koska ei ole mitään jäkeä jäädä sairauslomalle määrittelemättömäksi ajaksi. Mä kuitenkin pidän työstäni suurimman osan ajasta ja viihdyn siellä. Tavoitteeksi mulle asetettiin mm. opintojen loppuun saattaminen kahden vuoden aikataululla. Esimies oli tyytyväinen mun suoritumiseen työstäni ja jälkeenpäin katsottuna olen ollut itsekin, mutta kehitettävää on. Teemu Selänteen sanoin: ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen.” Ja se on totta. Mutta eihän se tarkoita sitä, että pitäisi olla tyytymätön työhönsä ja mennä kiukkuisena töihin, vaan sitä, että pitää mielessään kokoajan tavoitteen, mitä kohti kulkea ja aina on kuitenkin varaa parantaa.
Mä työskentelen putiikissa, missä on yli 400 työntekijää ja työtä on tehtäväksi enemän kuin tarpeeksi ihan jokaiselle. Isossa putiikissa on myös haasteensä ja yksikään päivä ei ole samanlainen. Mun työ on ruohonjuuritason työtä ja sitä pitää pystyä tarpeen mukaan muokkaamaan. Mahdotonta on myös ennakoida sitä, mitä työpäivä tuo tullessaan. On päiviä, jolloin ei ehdi edes ajattelemaan mitään muuta, kuin suoriutumistaan ja tuntuu, että aika on vihollinen. Sitten on niitä päiviä, jolloin mitään tähdellistä ei ole (Näin käy kohtalaisen harvoin).
Miten vakavasta autoimmuunisairaudesta kärsivä henkilö jaksaa edes työssään, kun työn tuloksen näkee vuosien päästä, jos edes näkee? Mä jaksan, mulla on työkaverit. On päiviä, jolloin työteko ei maistu, ihan niin kuin kenellä tahansa. Ulkona sataa räntää, on pimeää, kylmää ja märkää. Mutta, kun töihin viitsii raahautua, niin mieli paranee sillä työkaverit on se kantava voima, joka auttaa jaksamaan. Näin mä uskon, että se on monella terveelläkin ihmisellä. 🙂
Sairaus ei ole este, eikä oikeastaan hidaste työlle. On asioita, joiden kanssa voi elää ja joiden kanssa sopeutuu halutessaan elämään. Moni Basedow ottaa saikkua pelkästään siksi, että silmien pullistuma vaikuttaa kriittisesti ulkonäkään ja sen sietöäminen voi olla henkisesti raskasta ja ajaa masennuksen partaalle. Sitten on niitä vähän kummallisia yksilöitä, kuten minä, joita ei juurikaan haittaa se, miltä silmät näyttää. Kuten olen joskus sanonut lääkärissä: ”Jos sitä ei voi parantaa, se on ominaisuus.”
Jonkun mielestä mun ajatusmalli ja ajattelutapa on kieroonkasvanut, mutta mä en olisi työkykyinen, enkä välttämättä kykenisi edes elämään elämääni, jos ajattelisin itseäni vakavasti sairaana. Kyse on nimittäin siitä, kuinka asian kokee. Ihminen on juuri niin terve, kuin kokee olevansa.
Mä tiedän monta ihmistä, jotka kärsii lievistä tai vakavista autoimmuunisairauksista, osalla se on jotain siltä väliltä. Kummallisinta on ollut havaita, että ne joilla on vakava sairaus ammentavat voimansa jostain ja ovat paljon iloisempia ja tyytyväisempiä elämäänsä, kun ne joilla on lievä sairaus. Tämähän siis on oma näkemykseni, eikä mikään tutkimus.
Mutta kun elämän pokeripöydässä saa sen ässän, jolla voittaa itselleen jonkun kivan pikku sairauden, niin hetkessä kaikki muuttuu, jopa omat arvot, ajatusmallit ja kaikki menee ihan uusiksi. Silloin, jos koskaan ymmärtää terveyden merkityksen, kun sen menettää. Siihen saakka terveys on itsestäänselvä asia jokaiselle.
Eikä ihminen parane valittamalla tai paperipussi silmien peittona, minä en ainakaan parane siten. Mun sairaus tunnetaan lähipiirissä ja työkaverit tietää mistä on kyse ja kun tieto on heillä, niin mua kohdellaan kuin ketä tahansa muuta, eikä niin kuin sairasta ihmistä kohdellaan. Sääliä en ole hakemassa, enkä mä semmosta kaipaa.
-M-