Sunnuntaina kannettiin kamat ja mööpelit uuteen kotiin ja eilen sain miehen tytön huonetta vaille kaiken valmiiksi. Voin kertoa, että oli melkoinen urakka. Stressitaso on viime viikon ajan ollut käytännössä ihan tapissa ja joku miehen tuttava, joka on joskus työskennellyt muuttofirmassa kertoi, että muutto on elämän kolmanneksi stressaavin asia. Edelle menee vain omaisen kuolema ja omat häät. No, muuttorumbasta onneksi selvittiin. 🙂
Onneksi Pääsiäinen on ovella. Neljä päivää olemista, rentoutumista ja rauhoittumista. Minilomalle on tarvetta, siis ihan todellakin. 🙂
Pääsiäisiä on viimeiset 10-vuotta varjostanut muisto kaukaa menneisyydestä. Se oli ihan tavallinen keväinen päivä ja kaiken piti olla ihan tavallista, niin tavallista, kun asiat siihen maailman aikaan ja siinä elämäntilanteessa piti olla. Mä en ole koskaan kertonut siitä, mitä itse koin, mitä tunsin ja kuinka pelkäsin. Eikä siihen silloin annettu mahdollisuutta. Ainoa, joka silloin tiedusteli vointiani oli poliisi.
Mua syytetään usein siitä, etten ajattele, kuin itseäni ja mua syytetään monesti siitä, etten näe, mitä ympärilläni todella tapahtuu ja että mä olen sokea ja ehkä vähän yksinkertainenkin. Silloin 10-vuotta sitten, kun lumipallo lähti pyörimään, niin ainoa asia oli se, että pelastan sen minkä voin, pelastan syyttömät ainakin pahimmalta ryöpyltä. Muistan, kuinka säntäsin sisään ja otin kaksi pientä ihmistä syliin ja me mentiin turvaan. Millään muulla ei ollut siinä hetkessä merkitystä, kun niillä kahdella, joita niin kovasti halusin suojella. Olisin halunut tehdä enemmänkin, mutta tiesin, etten pystynyt enempään. Olisin vienyt kaikki turvaan, jos olisin pystynyt, mutta ainakin kaksi sain pelastettua pahimmalta. Alulta ja siltä loppusoitolta ei sitten pelastunut kukaan. Mun tukiverkko otti mut silloin kiinni. Ihminen, joka oli autuaan tietämätön kaikesta ja oli ulkopuolella.
Vaikka 10 – vuoden takaiset tapahtumat ovat kaukana menneisyydessä, niin joka vuosi tähän aikaan mä olen pakotettu palaamaan siihen helvettiin, joka oli lopunalkua. En muista, että olisin koskaan pelännyt niin paljoa, enkä muista, että olisin koskaan toivonut niin paljoa, että voisin kääntää aikaa taaksepäin ja kääntää sitä niin paljon taaksepäin, ettei homma olisi päässyt kriisiytymään niin pahasti.
Edelleenkin mä havahdun toivomaan, ettei niitä asioita olisi koskaan tapahtunut ja etten joutuisi elämään sen muiston kanssa. Raskainta siitä tekee se, etten mä koskaan ole saanut mahdollisuutta kertoa omaa tarinaani ja omaa näkemystäni asiasta, enkä koskaan ole voinut kertoa, miltä se tuntui. Toni Wirtasen sanoin: ”Älä katso, älä kuule, pidä vaan kiinni sun huulet. Vähän arvaa, älä tiedä, riittää kunhan sä siedät.” Noilla mentiin sillon ja mennään edelleenkin.
Asiat on onneksi muuttuneet paremmiksi kuluneiden vuosien aikana kaikkien asianosaisten kohdalla. Jokainen ollaan erillämme ja jollain tavalla ehkä edelleen sidoksissa kaikki toisiimme, vaikka aika ja elämä on ehkä heitellyt eri suuntiin. Onnellinen olen siitä, että se tuskin tulee milloinkaan toistumaan ja että jokainen on tahoillaan onnellinen tai ainakin onnellisempi, kuin silloin oli. Se kevättalvi oli raskainta aikaa ja koko vuosi 2005 piti sisällään pienen helvetin, jonka Pääsiäinen aloitti. Pelkästään sitä Pääsiäistä on raskasta muistella, mutta myös sen koko vuoden muistot tulvii mieleen.
Mä selvisin hengissä, kaikki osapuolet selvisi hengissä, mutta jokainen meistä kantaa mukanaan mustaa muistoa… Olen pahoillani omasta puolestani siitä, mitä silloin tapahtui.
Jaksamista Pääsiäiseen asianosaisille!
-M-